Pelkkä ajopuu? Kaikkea muuta. Kun ihminen on kotonaan tässä päivässä, jonka elämä toi, hänellä on rauha ja vapaus. Kuva: Esko Jämsä
Yksin juhannuksena
Olemmeko unohtuneet juhannuksesta hiljentyneeseen kaupunkiin? Eihän toki. Olemme valinneet itse, ja meitä on heitelty. Olemme kuitenkin selvinneet. Antaa siis tulla mitä tulee.
Meitä on koolla kolme naista, kaksi eronnutta äitiä ja yksi nuoremman naisen takia hylätty. Lapset ovat isiensä luona, lomat alkavat myöhemmin. Vietämme yhdessä juhannusta Ruoholahdessa, kerrostaloasunnossa.
Yksi on tuonut torilta lohen, perunoita ja tilliä, toinen kuohuviiniä, kolmas leiponut raparperipiirakan. Maljakkoon on leikattu kimppu koivun oksia. Ne tuoksuvat, jos nuuhkaisee läheltä.
Panemme lohen uuniin ja lähdemme kävelylle.
Ulkona on jotenkin epätodellista. Kaupungin yllä lepää raskas sumu, ei ole lämmintä eikä kylmää. Kesän vihreys tuntuu ikään kuin vetäytyneen kuoreensa. Maahanmuuttajien lapset ilakoivat sisäpihalla, heitä ei juhannus hiljennä.
Kaduilla kulkee satunnaisia ikäihmisiä ulkoiluttamassa koiraa ja kantapeikkoja matkalla lähiökapakkaan. Muuten ei näy juuri ketään. Tämä oli odotettavissa, emme ahdistu.
Suuntaamme askeleemme Jätkäsaaren vastikään autioituneelle varastokentälle: halkeillutta asvalttia, hylättyjä, ruostuneita satamalaitteita, lokkien huutoa. Sitkeät rikkaruohot puskevat läpi tästäkin maastosta ja kukkivat villisti. Luonto voittaa lopulta ihmisen viritykset.
Katselemme niemen kärjestä Lauttasaaren suuntaan ja seuraamme sumun seasta esiin sukeltavaa venettä. Keitä se kuljettaa ja minne se mahtaa olla menossa?
Löydämme vanhan työmaaparakin, jonka ovi repsottaa tuulessa. Kurkkaamme sisään. Muutama tuoli ja pöytä, tyhjiä olutpulloja, nurkassa uuden näköinen jääkaappi. Naulakossa roikkuu turvaliivi ja kypärä. Kukahan täällä on viimeksi ollut ja mitä tekemässä? Miksi kontti on unohtunut näille sijoilleen?
Tunnelma on omituinen, meitä naurattaa – että tällainen juhannus! Kuka olisi osannut nuorempana kuvitella?
Muistelemme menneitä keskikesän juhlia järven rannalla kokon poltossa, ulkomaille karanneena nuorena parina, menomatkoja täyteen ahdetussa autossa perheen kanssa viitostien ruuhkassa, appivanhempien mökissä. Muistelemme luonnon kukoistuksen riemua, talviturkkien heittämistä kylmään veteen. Savusaunan tuoksua, grillin tirinää, jopa hyttysiä. Lemmekkäitä hetkiä, odotusta, toiveita ja salattuja pettymyksiä. Tunnelman ylläpitämistä, väsymystä ja ärtymystä.
Nyt ollaan tässä. Vapaus, rauha, riippumattomuus. Lahjoja nekin.
Sumu tiivistyy tihkusateeksi, joka ajaa meidät takaisin sisätiloihin. Mehevä lohen tuoksu tulee vastaan jo rappukäytävässä. Katamme pöytään kukikkaat servietit ja lähetämme perunoiden kypsymistä odotellessa tekstiviestejä lapsillemme, vanhemmillemme ja muille läheisille.
Kaadamme helmeilevää juomaa korkeisiin laseihin ja nostamme maljan keskikesän juhlalle ja ... mille vielä?
Ystävyydelle, ilman muuta. Emme halua ajatellakaan, missä olisimme ilman toisiamme. Tosi ystävyys ei syty ja sammu hormonimyrskyjen, talousvaikeuksien tai nuorempien ja kauniimpien kilpailijoiden ilmestyessä näköpiiriin. Lasten syntymä ei ystävyyttä haalista.
Kolmannen maljan nostamme itsellemme ja toisillemme juuri nyt. Emme enää ole nuoria, sydämet unelmia ja toiveita täynnä, mutta ei elämä ole meiltä vielä ohikaan. Olemme valinneet itse ja meitä on heitelty. Olemme selvinneet. Antaa tulla mitä tulee. Parasta on, kun elämä maistuu omalta. Vähät siitä, miltä se muiden silmiin näyttää.
Yhdentoista aikaan hyvästelemme. Mitäpä iltaa sen myöhemmäksi venyttämään, kun jokaisella on univelkaa ja parin päivän kuluttua on taas mentävä töihin. Ajan viimeisellä metrolla Kamppiin, olen vaunussa yksin. Vaihdan bussiin, jonka perällä istuu muutama nuori siellä täällä. Vaikka on perjantai ja juhannusaatto, yhtään humalaista ei näy missään. Bussi kiitää aution kaupungin halki ennätysvauhdilla.
Meilahdessa kyytiin nousee keski-ikäinen pariskunta, naisella on korissaan kukkia. Katseemme kohtaavat ohimennen, luen heidän silmistään satunnaisten kohtaajien tervehdyksen. Mistä he ovat tulossa, minne menossa? Miksi he ovat juhannuksena täällä? Entä ne takapenkin nuoret? Tunnen hetkellistä yhteenkuuluvuutta matkatovereideni kanssa.
Nousen bussista Pitäjänmäellä ja kävelen suorinta reittiä ison tien yli, en jaksa kiertää suojatien kautta. Ei sen väliä, tiellä ei liiku ketään eikä kukaan näe, tuntuu kuin koko kaupunginosa olisi yksin minun. Vähän matkan päässä kani lähtee loikkimaan vastakkaiseen suuntaan.
Kotona käyn suihkussa ja vaihdan vuoteeseen puhtaat lakanat. Mieleeni juolahtaa pirskottaa tyynyliinalle muutama tippa ruusuvettä. Tuumin, että tämä juhannus jää mieleen. Vuotuiset juhlat tekevät merkin aikaan riippumatta siitä, miten niitä viettää tai viettääkö ollenkaan. Saa nähdä, missä ja millaisessa seurassa ensi vuonna.
Avaan ikkunan. Nukahdan satakielen konserttiin.
Salla Korpela
Jaa tämä artikkeli: