Yksinäisyyttä päin
Eskarin pihalla lapset leikkivät pareittain tai muutaman hengen ryhmissä. Aikuiset seisovat pihan laidalla ja pitävät pihan touhuja silmällä. Yksi tytöistä viihtyy parhaiten opettajien luona. Hän juttelee vilkkaasti aikuisten kanssa, mutta lasten kanssa leikki ei oikein suju.
Syksyn aikana opettajat vaihtuvat. Kun uusi lastentarhanopettaja aloittaa, pihaelämä muuttuu. Opettaja ohjaa lapset leikkimään: Hypätään narua ja leikitään pihaleikkejä. Kohta eka- ja tokaluokkalaisetkin jonottavat mukaan. Kaikki ovat mukana leikissä, kukaan ei kiertele pihan reunoja.
Muisto seuraamastani eskariryhmästä nousi mieleeni, kun pari viikkoa sitten luin Helsingin Sanomien artikkelia lasten yksinäisyydestä. Niina Junttilan väitöstutkimuksen mukaan joka viides nuori kärsii vakavasta yksinäisyydestä. Artikkelin kertomukset olivat lohduttomia. 14-vuotiaalla Juusolla on ollut ystävä viimeksi seitsemän vuotta sitten. ”Ehkä minun kuuluukin olla yksinäinen”, hän sanoo.
Tutkimuksissa löydetään syitä yksinäisyydelle. Yleisimpiä ovat aggressiivisuus, voimakas ujous ja valtavirrasta poikkeaminen ylipäätänsä. Aina syytä ei ole. Ystävää vain ei löydy ja vähitellen jää porukasta ulos. Yksinäisyydestä voi syntyä sosiaalinen leima.
Olemme erilaisia, mutta ketään ei ole luotu tai tarkoitettu olemaan yksin. Pidempi yksinäisyyden kokemus ahdistaa ja masentaa. Lasten ja nuorten kohdalla asioihin on mahdollista puuttua ja se on meidän aikuisten velvollisuus. Muutaman vuoden takainen eskaripiha on yksi pieni esimerkki keinoista, joilla voidaan tukea ryhmän sosiaalisia suhteita.
Vanhempien ja muiden aikuisten tuki on äärettömän tärkeää. Lapselle pitää kertoa, että hän on arvokas, hieno ja suloinen. Aikuinen voi auttaa etsimään sellaisia tilanteita ja harrastuksia, jotka tukevat lapsen itsetuntoa. Joskus tarvitaan myös ammattilaisten apua.
Lasten yksinäisyys ei ole vain heidän ja perheidensä ongelma. Sitä torjumaan tarvitaan koko yhteisö, vanhemmat, muut aikuiset, lapset ja ammattikasvattajat. Ystävyys ei synny pakottamalla, mutta jokainen voi ottaa toisia huomioon. Kyse on siitä, millaisin arvoin kasvatamme lapsemme, miten itse käyttäydymme ja mihin uskomme. Meidän on uskottava siihen, että Juusoa ei ole tarkoitettu olemaan yksin, ja toimittava sen mukaan.
Urpu Sarlin
päätoimittaja
urpu.sarlin@evl.fi
Jaa tämä artikkeli: