Yläkartanon emäntä. Benita Åkerlund asuu vanhempiensa tilan päärakennusta, joka edustaa Espoon maalaiskunnan aikaa.
Yläkartanon viimeinen mohikaani
Benita Åkerlundin elämänkaareen mahtuu monta värikästä käännettä. Juureva espoolainen kertoo, kuinka Sököstä tuli Soukka.
Yläkartanon emäntä Benita Åkerlund on portailla vastassa. Hän sanoo olevansa ”viimeinen mohikaani” tilan päärakennuksen emäntänä. Jälkipolvet ratkaisevat aikanaan Soukassa sijaitsevan kartanon tulevaisuuden.
Tila on ollut suvulla kauan. Alkuperäinen kauppakirja löytyi 1940-luvulla lantakärrystä, rojun seasta, erään perinnönjaon jälkeen. Kauppakirja oli laadittu 1798, ja se oli lähes vahingoittumaton.
”Asioita ei saisi unohtaa,” toteaa Åkerlund. Hän on mukana Saaria Espoon saaristossa -projektissa, jossa hänen tutkimusalueenaan ovat saaret Pentalasta pohjoiseen.
Kotiseututyö on Åkerlundille keskeinen harrastus. Hän käy esittelemässä vanhoja esineitä vanhustentaloissa, ja asukkaat saavat kertoa niistä omia muistojaan.
Benita Åkerlundin koulutie alkoi 1939, nykyisessä Soukka-seuran talossa. Talvisota oli alkamassa, ja koulu keskeytyi sodan sytyttyä. Alakoulussa angiinamyrkytys vei häneltä lopulta kokonaisen lukukauden, elettiin aikaa ennen antibiootteja.
Isän ollessa sodassa perheen äiti sai radikaalin ajatuksen: lähetetään tytär suomenkieliseen kouluun Helsinkiin. Ja niin tyttö matkasi ummikkona Helsingin V yhteiskouluun.
Uutta ei ollut ainoastaan kieli vaan myös kulttuuri. Hän on kiitollinen sitkeälle opettajalleen objektisääntöjen takomisesta oppilaiden koviin kalloihin. Suomen kieli muuttui luontevaksi osaksi arkea, ja hänen isänsä joutui kotona muistuttamaan: ”Meillä puhutaan ruotsia.”
Kun lukion jälkeen mietittiin jatko-opiskelupaikkaa, oli vaikea päättää, kumpaa kieltä tyttö osasi paremmin. Åkerlundia veti puoleensa opettajan työ, mutta lukiossa eräs opettaja neuvoi häntä.
”Älä rupea opettajaksi, olet aivan liian temperamenttinen!”
Åkerlund päätyi lopulta Hankenille.
Jorvaksentie rakennettiin vähän ennen talvisotaa. Se oli suuri muutos Sökön kylän asukkaille. Sitä ennen kuljettiin Helsinkiin kesällä laivalla, ja lähin junayhteys oli Kauklahdessa. Sodan aikana häkäpönttöbussit hyytyivät usein hankalimpiin mäkiin. Asia ratkaistiin jakamalla matkustajat kolmeen epäviralliseen luokkaan. Pulska kauppias jäi bussiin istumaan, muu väki meni ulos. Salkkuherrat kävelivät mäen ylös, ja tavallinen kansa työnsi linjurin mäen päälle.
Sodan päätyttyä alkoi Porkkalan miehityksen aika, joka leimasi monella tavalla Sökön kylän elämää.
Benita Åkerlundin isä oli mukana evakuoinnin organisoinnissa. Alkuun oli ongelmana, ettei kukaan tiennyt varmuudella rajan sijaintia.
Eräänä hyvin kauniina iltana Åkerlund kulki isänsä mukana Bastvikissä, ja isä viittoi lahdelle.
”Tuossa kulkee raja.”
Hetki oli unohtumaton ja kauhea – aurinko laski lahden taakse, sorsat uivat kaikessa rauhassa.
Kohta oli Yläkartanon piha täynnä Porkkalan sukulaisia ja heidän tavaroitaan. Tuli kaikenlaisia määräyksiä, veneitten kulkua rajoitettiin, niissä piti olla näkyvä tunnus, ja rannalla sai käyttää vain himmennettyä taskulamppua.
Klobbenilla sai kuitenkin uida. Lapset keksivät pian, miten käydään ulkomailla. Uitiin rajamerkille ja ojennettiin varvas Neuvostoliiton puolelle. Pian tuli viesti rajavartioston kautta, että sellaiset provokaatiot on estettävä.
Eräänä päivänä kun tyttö palasi bussilla koulusta, kotipysäkillä oli venäläinen sotilasosasto tauolla. Tilanne tuntui pelottavalta. Bussikuski käski juosta ripeästi kotiin vievälle polulle, ja hän lupasi odottaa niin kauan, että tyttö on turvassa. Porkkalassa oli kaiuttimet. Juhlapyhinä sieltä kuului musiikkia, ja naisjuontaja kertoi suomalaisille, kuinka hyvin neuvostoihmiset elivät.
Opettajan ammatti ei hyvistä neuvoista huolimatta väistynyt Benita Åkerlundin elämästä. Opiskelujen jälkeen hän perusti perheen, ja sai vähän myöhemmin tietää Espoon työväenopiston toiminnan alkamisesta. Opiston rehtori pestasi hänet opettajaksi, ja äiti lupasi hoitaa lapsia.
Kaukonäköinen rehtori Raili Kilpi-Hynynen kehotti Benita Åkerlundia pätevöitymään, ja niin alkoi opettajan opiskelu Tampereen yliopistossa. Pätevöitymiseen liittyvä suuri kielikoe oli edessä. Innostunut opiskelija suoritti lopulta molempien kielten kokeen kahden kuukauden välein.
Apulaisrehtoriksi nousseen Benita Åkerlundin työura työväenopistossa kesti 29 vuotta.
Aikoinaan naapurin, Soukanpohjan kartanon maat myytiin Keskus-Satolle, ja silloin tajuntaan iski, että muutos kylän elämään todella on tulossa.
Länsiväylän nuori toimittaja yllätti Yläkartanon emännän navettatöistä ja kysyi. ”Mitä mieltä olette nimestä Soukka?”
Åkerlund suuttui ja antoi ymmärtää, että moinen nimi on hulluutta.
”Sökö on vanha nimi, ja pelataanhan sitä Sököä kortillakin!”
Isä Åkerlund oli maanviljelijä ja periaatteen mies. ”Perkele, en myy gryndereille!” Maat myytiin 1964 Espoon kaupungille.
Benita Åkerlund muistelee lämmöllä perhettään. Äiti oli huumorintajuinen ja kannustava, vanhemmiten hyvä ystävä. Isällä oli hyvä sydän, mutta hän oli ankara kasvattaja, joka ei vastaansanomista hyväksynyt.
Benitan isoäiti oli myönteisellä tavalla uskovainen ihminen, jolle usko oli luonteva osa elämää.
Benita Åkerlundin omassa perheessä vilskettä riittää, kun jälkipolvet tulevat mummolaan. Ristiäiset kokosivat perheen yhteen kesäkuussa. Neljä lasta, yksitoista lastenlasta ja neljä lastenlastenlasta.
Kuka?
Benita Åkerlund, 82-vuotias kartanonemäntä Soukasta. Teki pitkän uran Espoon työväenopiston vararehtorina.
Paljasjalkainen espoolainen.
Mitä?
Työn ohella monissa luottamustehtävissä. On aktiivinen kotiseutuihminen ja kotiseutuneuvos, joka tekee edelleen tutkimustyötä Espoon saaristosta.
Motto?
Asioita ei saisi unohtaa, vaikka ihmiset vanhenevat.
Jaa tämä artikkeli: