Kuva: Sari Saaristo
Yli 80-vuotiaat vapaaehtoistyöntekijät tietävät, mikä elämässä on tärkeää
Nämä Myllypuron monipuolisen palvelukeskuksen vapaaehtoiset tietävät ikäihmisten elon ilot ja surut. Yli kahdeksankymppisten porukka osallistuu keskuksen arkeen lähes päivittäin.
https://www.youtube.com/watch?v=JPAdU_rgTV8
Joukko toimeliaita vapaaehtoisia on kokoontunut Myllypuron monipuolisen palvelukeskuksen pöydän ääreen. Palvelukeskus on koti niille vanhuksille, jotka eivät enää pärjää kotonaan ja lisäksi siellä tarjotaan päivätoimintaa lähialueen senioreille. Nämä pöydän ympärille istahtaneet vapaaehtoiset tuntevat vanhusten arjen ilot ja surut hyvin, sillä he alkavat pikkuhiljaa olla ikäihmisiä itsekin.
”Ikä on vain numeroita”, nauraa 81 –vuotias Helmi Fagerlund.
”Niin, ei me enää nuoria olla, mutta ei vanhojakaan”, jatkaa 84-vuotias Sirkka-Liisa Blom.
Sekä Helmi Fagerlund että Sirkka-Liisa Blom kuuluvat Myllypuron palvelukeskuksen vapaaehtoisten vakiojoukkoon. He laulavat ja laulattavat, lukevat ja pitävät seuraa niille, jotka eivät itse pääse enää juurikaan liikkumaan. Vapaaehtoisten ansiokas kuoro ilahduttaa palvelukeskuksen asukkaita säännöllisesti.
Lähes päivittäin keskuksen asukkaita hoivaamassa käyvä Eero Kolari päätyi vapaaehtoiseksi samalla lailla kuin moni muukin tämän pöydän ääressä istuva.
”Hoidin vaimoani täällä neljä vuotta joka päivä ja osastosta tuli kuin toinen koti. Kun vaimoni sitten lähti, jäin vapaaehtoiseksi auttelemaan”, Kolari kertaa.
”Nyt olen täällä melkein kuin apuhoitaja. Vaikka kyllähän ne sillä vapaaehtoisten kurssilla sanoivat, että ei sitten pidä ruveta syöttämään tai muuta henkilökunnan työtä tekemään", Kolari miettii.
”..Mutta kun täällä on niitä, jotka eivät oikein syö, ellei juuri Eero auta”, Helmi Fagerlund jatkaa.
|
"Omaa läheistä hoitaessa näki läheltä, miten tärkeää vapaaehtoisten työ on. Sen jälkeen oli hyvin helppoa jäädä vapaaehtoiseksi itsekin", toteaa Eero Kolari, joka ollut Myllypuron palvelukeskuksen aktiivina jo kuuden vuoden ajan. Kuva: Sari Saaristo |
Kenellä on aikaa vanhuksille?
Myllypuron keskukseen nämä vapaaehtoiset ovat kovin tyytyväisiä, mutta vanhustenhoidon resurssien tiukkeneminen pöytäseuruetta huolettaa.
”Henkilökuntaa on vähän, joten heillä on kädet liiankin täynnä työtä”, Per-Erik Sikström miettii.
”Ne ovat kovilla”, täydentää Reini Blom.
Monissa paikoissa vaivaa myös ahtaus ja täydet huoneet.
”Väljyys tuo asumismukavuutta. Jos samassa huoneessa on liian monta asukasta, ei kukaan saa rauhallista oloa”, Helmi Fagerlund toteaa.
|
|
|
Jazzklubeja, lauluesityksiä, seuranpitoa ja hoiva-apua. Nämä vapaaehtoiset tietävät, että hyvä yhteishenki vahvistaa niin asukkaiden, henkilökunnan kuin vapaaehtoisten itsensäkin hyvinvointia. Kuvassa (vas.) Per-Erik Sikström, Eero Kolari, Helmi Fagerlund, Sirkka-Liisa Blom ja Reini Blom. Kuva: Sari Saaristo |
Hoitohenkilökunnan ollessa tiukasti sidottu päivärutiineihin, on lisäohjelmien järjestäminen lähinnä vapaaehtoisten harteilla.
”Ilman vapaaehtoisia ja seurakunnan apua olisi tilanne ihan toinen”, Sikström kertoo.
”Tällaisessa laitoksessa vapaaehtoisten tuomat virikkeet ovat tärkeitä, ” Helmi Fagerlund jatkaa. ”Ja kun katselee asukkaiden ilmeitä ja silmiä - niistä näkee sen, että on onnistunut!”
Aktiivinen ote elämään pitää virkeänä
Aktiivisten vanhusten joukko paljastaa myös oman elinvoimansa salaisuuden.
”Se on se, että on itse aktiivinen ja vireä, niin paljon kuin terveys vain sallii”, he sanovat kuin yhdestä suusta. "Silloin pysyykin voimissaan."
”Jos jään kotiin, niin sitten minusta vasta vanha tulee”, Helmi Fagerlund toteaa.
Toiminnan monipuolisuus vetää paikalle monta kertaa viikossa.
”Tänne Myllypuroon tulee mielellään, kun täällä on henki niin hyvä ja iloisia ihmisiä vastassa”, Reini Blom kertoo.
”Meikäläinen on ihan matalapaineessa, jos ei pääse”, Sirkka-Liisa Blom jatkaa.
”Monta kertaa tulee vaimolta kysyttyä, että eikö siellä ole mitään tänään, jos vaan kotona ollaan”, Reini Blom vahvistaa.
|
"Sillä huumorilla on niin tärkeä osa täällä. Ja hauskaa on ollut", Sirkka-Liisa Blom kertoo. Ja romanssikin voi syttyä, sen tietävät Sirkka-Liisa ja Reini Blom, jotka Myllypuron toiminnassa ensin tapasivat ja jotka sairaalapastori Merja Hållfast myöhemmin Puotilan kappelissa vihki.Kuva: Sari Saaristo |
Yksi viikon kohokohdista on kuoro, jonka vetäjää, sairaalapastori Merja Hållfastia kuorolaiset vitsikkäästi puhuttelevat johtajaksi.
”Ja kyllä meidän johtaja onkin hyvä hommassaan! Ilo ja rentous vaan tarttuu!” kehuvat kuorolaiset kilvan. ”Merja on meille lottovoitto.”
Kuoroa säestää soitinyhtye, jonka johdossa on Myllypuron henkilökuntaan kuuluva Juha Hurskainen ja monenlaisia konsertteja pidetään asukkaille säännöllisesti. Välillä keikkaillaan muuallakin, laajan repertuaarin turvin.
"Laulamme ihan kaikkea opereteista iskelmiin ja hengelliseen musiikkiin”, Per-Erik Sikström kertoo.
Ei elämä tälle iloiselle joukollekaan ole ollut vain ruusuilla tanssimista.
”Mutta se ratkaisee, mihin kiinnittää huomiota", Helmi Fagerlund kiteyttää. "Siihen kaikkeen, mikä on vikana, vai siihen mistä olla kiitollinen?”
Sairaalapastorin työssä ei pikapiipahdus riitä
Nopeaa suoritusta ja suuria volyymeja suosiva nykykulttuuri ei istu sairaalapastorin tehtäviin. Luottamuksen rakentaminen vie aikaa ja tapahtuu kasvokkain kohdaten.
Sairaalapastori Merja Hållfastilla on pitkä kokemus Myllypuron monipuolisesta palvelukeskuksesta. Ensin hän toimi sairaalapastorina ja nyttemmin avohoidon tuen vahvistamiseen liittyvässä projektissa. Vuosia Myllypurossa on kertynyt yli 15. Vanhusten sielunhoitotyössä hänestä tärkeintä on ihmisten kohtaaminen.
”Ja se vie aikaa. Tämä työ vaatii toisenlaista kulttuuria, kuin mitä nykyaikamme suosii”, Hållfast kiteyttää.
”Sairaalapastorin työtä ei voi hoitaa kovalla vauhdilla ja suurella volyymeilla.”
Kiristynyt taloustilanne näkyy myös vanhustyössä.
”Hoitohenkilökunnalla on kädet täynnä työtä. Siinä mielessä kirkon työlle onkin kasvava tarve, kun yhteiskunnan resurssit koko ajan vähenevät.”
Laitospaikat kiven alla
Palvelulaitosten paikat ovat kiven alla ja hoitolaitoksen ovet aukeavat usein vasta silloin, kun elämä ei kertakaikkiaan enää kotona suju.
”Kun laitokseen päästään, ja sanon tosiaan että päästään, on vanhus usein jo kovin huonokuntoinen”, Hållfast tarkentaa. ”Kaikissa hoivan ja hoidon muodoissa vanhukset ovat nykyään huonokuntoisempia kuin ennen."
Mielikuva, että palvelutalossa on reippaita vanhuksia, jotka rakentavat itse taloon jotain toimintaa itselleen, on Hållfastin mukaan vanhentunut.
”Palvelutaloissa asuu nykyään sen kuntoisia vanhuksia, joita ennen oli pitkäaikaisosastolla.”
Viriketoiminnan resurssit eivät mitenkään riitä tarvittavaan toimintaan, joten tekijöitä ja toimijoita tarvitaan yksikköjen ulkopuolelta.
”Vapaaehtoistoiminnan harteille lankeaa iso kakku ja siinä riittää tekemistä kaikille, kirkollekin."
Kohdataan kasvokkain
Ikäihmisten ja huonokuntoisten muistisairaiden erityispirteet on otettava huomioon jo työn suunnittelussa.
”Ei voi sanoa, että tulkaa tänne, niin laulamme, kun eiväthän he pääse mihinkään. On mentävä sinne, missä he ovat.”
Lisäksi vaaditaan pitkäjänteisyyttä ja aikaa.
”Tehokkaalla piipahtamisella ei saa mitään aikaan. On kohdattava kasvokkain, luettava eleitä ja ilmeitä. Se ei tapahdu paikalle äkkiä törmäämällä tai enteriä painamalla.”
Keskustelun tärkeys
Vanhusten huolena on monesti yksinäisyys. Tarve keskustelulle voi syntyä myös elettyä elämää pohtiessa.
”Elämän ja kuoleman suuret kysymykset ja kuolemanpelkoon liittyvät asiat tulevat usein esiin.”
Monesti raskaimmat vuodet eletään kotona, ennen kuin laitospaikka heltiää.
”Ja se sektori kasvaa jatkuvasti. Omaishoitajien ja kotona asuvien tukemisessa kirkolla olisi luonteva tehtävä.”
Avohoitoprojekti, jonka parissa Hållfast nyt työskentelee, on keskittynyt juuri kotona asuvien ja sairastavien tilanteeseen.
Toki kaikki kirkon työ lähtee vanhusten omista toiveista. Kirkon palveluja ei tarjota kenellekään vastentahtoisesti.
”Mutta näissä nykyisissä vanhusten ikäluokissa tarve nimenomaan seurakunnan läsnäololle on ainakin vielä kova.”
Jaa tämä artikkeli:
