Ylienkeli Gabriel haukottelee
Lammas Pieni nousi puhumaan. – Mikä täällä on meneillään? se kysyi. Ylienkeli Gabriel katsoi kokeneella silmällä alas. – Olen uutisasialla, hän sanoi. – Onko teillä isä tai äiti kotona?

Lammas Pieni nousi puhumaan. – Mikä täällä on meneillään? se kysyi. Ylienkeli Gabriel katsoi kokeneella silmällä alas. – Olen uutisasialla, hän sanoi. – Onko teillä isä tai äiti kotona?

Ylienkeli Gabriel haukottelee

Miten kertoa kaksituhatta vuotta vanha uutinen kuin ensimmäistä kertaa?

Teksti Kaisa Raittila
Kuvitus Mikko Metsähonkala
Sillä seudulla oli paljon lampaita pitkin katajaisia kukkuloita, koska kaikki paimenet olivat lähteneet etsimään sitä, minkä Herra oli heille ilmoittanut. Niin ylienkeli Gabriel, viestintuoja, katseli ympärilleen turhautuneena eikä jaksanut alkaa laulaa. Taivaallinen sotaväki heitti jo noppaa. Se oli tottunut odottelemaan vuoroaan.

Ylienkeli Gabriel ei ollut niillä seuduin ensimmäistä kertaa. Itse asiassa hän oli toimittanut jos jonkinlaista asiaa aikojen alusta saakka. Juuri hän oli saanut satavuotiaan Saaran nauramaan kertomalla, että Saaralle syntyy poika. Arotuuli oli suhissut Mamren tammistossa, kun Saara vuotta myöhemmin oli liekutellut helmoissaan Abrahamin syntymäpunaista jälkeläistä. Juuri nyt Gabriel muisti sen hetken harvinaisen tarkkaan.

Aikaansaapa ylienkeli oli myös ilmestynyt Moosekselle palavassa pensaassa, kiirehtinyt selittämään Danielin näyn ja varoittanut Lootia, jonka vaimo muuttui suolapatsaaksi. Vaikka Gabriel ei tehnyt toimistaan numeroa, hän oli asialla myös Jabbok-virran kahlaamolla, kun Jaakob paini aamun sarastukseen asti enkelin kanssa.

– Ei päästänyt minua ennen kuin siunaisin hänet, sanoi ylienkeli Gabriel itsekseen. Häntä yhtä aikaa puistatti ja ihastutti sellainen siunauksen nälkä.

Silloin lampaiden laumasta nousi puhumaan Lammas Pieni.

– Mikä täällä on meneillään? se kysyi.

Ylienkeli Gabriel katsoi kokeneella silmällä alas.

– Olen uutisasialla, hän sanoi. – Onko teillä isä tai äiti kotona?

Lammas Pieni ei ollut epäluottamuksesta millänsäkään. Se oli tottunut seuraamaan edessä olevan häntää. Koskaan se ei ollut nähnyt maailmaa jonon edessä kulkevan silmin.

Ylienkeli Gabrielille tuli Lammas Pienestä mieleen Johannes Kastaja, jonka syntymästä hän oli käynyt kertomassa pojan isälle. Kun tarkkaan katsoi, hän oli näkevinään Jerusalemin suunnalla hyvää tuulta. Ehkä tuo siunattu lapsi otti juuri ensimmäisiä askeliaan? Ylienkeli Gabriel ei halunnut muistaa, että lapsi jo kohta söisi heinäsirkkoja autiomaassa. Vielä vähemmän hän halusi tietää, millaista viestiä hänet lähetettäisiin kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin toimittamaan.

– Voisitko kertoa uutisen minulle? Lammas Pieni kysyi.

Taivaallisesta sotaväestä joku nosti päätään ja nyökkäili innokkaasti ylienkeli Gabrielille. Illalla oli taivaassa juhlat tiedossa, ja alkoi jo odottelu kyllästyttää.

Ylienkeli Gabriel ojentautui täyteen mittaansa ja kohotti kasvonsa. Lammas Pieni näki hänestä vain sierainten aukot.

– Minä ilmoitan teille suuren ilon, ylienkeli Gabriel sanoi ja tunsi jäsenissään jähmettyneen pronssin. Niin monessa kaupungissa hänen piti seistä patsaana pylvään päässä ja vakuuttaa, että hänen hyvä sanomansa oli saavuttanut tämänkin maan kolkan.

Lammas Pieni oli ylienkelin kulmikkaasta äänestä kummissaan.

– Onko uutinen parempi kuin miltä kuulostaa? se kysyi.

– On, mutta se on niin painava, sanoi ylienkeli Gabriel.

Gabrielilla oli mielessään Nasaretin sivukujan Maria, joka oli katsonut häntä säikähtäneenä ja epäuskoisena. Että hänen pitäisi jättää leikkinsä ja ruveta aikuiseksi ennen aikojaan? Että äidiksi koko maailman pelastajalle, täällä Nasaretin sivukujalla?

Gabriel antoi anteeksi itselleen. Sellainen katse saisi kenet tahansa paketoimaan kertomuksen juhlalliseen paperiin.

Mutta Lammas Pieni otti hyvän asennon ja halusi kuulla. Gabrielilla oli kahlattavanaan vuolaasti virtaava Jordan ihmisten odotusta. Sitä, miten ihmiset aina ja kaikkialla ovat toivoneet, että elämä muuttuisi ja helteeseen tulisi varjo ja pimeään työntyisi päivän säde. Mutta hän kertoi sen kaiken, ja kostui kai siinä hänellä omakin silmäkulma, kun hän ymmärsi, millaisissa elämänkäänteissä oli saanut olla paikalla sanomassa sen tärkeimmän: älä pelkää.

Hän kertoi autiomaahan eksymisen vaivasta ja Paratiisin siimeksestä ja hedelmistä, joita Henki kasvatti elämänpuuhun niille, joilla oli armon ja oikeuden nälkä. Hän puhui temppelin alttarista, joka odotti esirippu maahan asti revenneenä lohduttomia ja yksinäisiä. Se pyhäkkö oli pelkkä liehuvakankainen teltta, kevyt kuljettaa sinne, mihin elämä milloinkin elävät vei.

Kun ylienkeli Gabriel tuli kertomuksessaan siihen, mitä varten paimenet olivat jättäneet lauman, Lammas Pieni tuli levottomaksi.

– He menivät siis katsomaan sitä, minkä Herra heille ilmoitti? se kysyi.

– Niin, Gabriel sanoi ja yritti ohittaa kiusallisen keskustelunaiheen.

– Emmekä me päässeet mukaan? Lammas Pieni jatkoi.

– Onnellisia ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe, Gabriel sanoi. Häntä alkoi liikuttaa tämä harmiton pieni eläin, ja hän sanoi ajatuksensa vielä selvemmin:

– Usein ne, jotka katsovat läheltä, näkevät vain oljenkorret. Täältä kaukaa näkee koko ihmeellisen tarinan. Vaikka lähellä tuntuu lapsen lämpö, täällä kaukana kasvaa sen lämmön ikävä. Vain kaipaus saa lähtemään liikkeelle, Lammas Pieni.

Lammas Pieni sulki hetkeksi silmänsä ja hengitti katajaisen kukkulan öistä ilmaa.

– Minä tunnen sen jo, se sanoi. – Vain se tarvitsee, jolla ei vielä ole.

Kun paimenet palasivat katsomasta sitä, minkä Herra oli heille ilmoittanut, he löysivät lampaan, sen kaikkein pienimmäisen, puhumassa itsellensä ylienkelille. Ylienkeli ja Lammas Pieni olivat päässeet puheissaan laitumen viheriäisyydestä ylitsevuotaviin maljoihin. Ylienkeli piilotteli haukotustaan, olihan hän ehtinyt kertoa asiaa jo ainakin kaksituhatta vuotta. Mutta juuri silloin Lammas Pieni sanoi:

– En ole kuullut tätä koskaan ennen. Haluan, että kerrot sen niin kuin ensimmäistä kertaa.

Paimenet, jotka eivät olleet kuulleet ylienkeli Gabrielin kertomusta mutta ymmärsivät hänen sanoneen juuri jotakin unohtumatonta, tunsivat jääneensä paitsi. Mutta se paitsi oleminen oli sellaista suloista, jota tuntee, kun seisoo ikkunan luona ja odottaa rakasta ihmistä ja tietää, miltä tuntuu, kun hänen saapumisensa valaisee koko huoneen.

He kätkivät sen unelman sydämeensä ja tutkistelivat sitä. Mikään ei ollut mennyt niin kuin he olivat tarkoittaneet, ja juuri siksi heistä alkoi tuntua siltä, että jotakin uutta oli syntynyt maailmaan.

Jaa tämä artikkeli: