Ylimaallinen kauneus lävistää kaiken
Muusikko Samuli Putro on varovainen puhumaan uskonnosta, joka on hänelle intiimialuetta seksuaalisuuden tapaan. ”En halua puhua uskosta paljon julkisesti. Haluan pitää matalaa profiilia sellaisten henkilökohtaisten suhteiden kanssa, joilta saa ja joille antaa paljon.”
Laulaja-lauluntekijä Samuli Putro kertoo tarinoita yksittäisistä ihmiskohtaloista melko minimalistiseen mutta ilmaisuvoimaiseen tyyliin.
”Pyrin minimoimaan turhat sanat. En jemmaa kortteja, mutta lähtökohtaisesti ajattelen, että käytän niitä vähän.”
Niin sanottujen tavallisten ja pienten ihmisten tarinat saattavat kasvaa suuriksi kertomuksiksi ja uljaiksi oodeiksi selviytyjille, arkipäivän sankareille.
Tavalliset hautajaiset -levyn nimikkolaulussa esiintyy kerta laakista vahingossa raskaaksi tullut, yksinhuoltajaksi alusta pitäen jäänyt äiti. Hän tahtoo tuiki tavalliset hautajaiset, kun se aika koittaa.
”Vaikka moni säälii mua, mä hymyilen ja kiitän Luojaa pojasta ja sisäisestä valosta... Toki tämä on pieni yhteisö, ja ihminen on perso juoruille. Minä päätin kulkea ylväästi ja pystyssä päin. Tehdään tämä selväksi kerralla: on ollut elämäni ainutkertaista! Ja mahtunut on sakkaa sekaan puhtaan lähdeveden.”
Kyynikko tai nihilisti ei näkisi tässä tavallisessa tarinassa sitä voimaa, jonka lakonisen lyhytprosaistin pukuun sonnustautunut, mutta erinomaisen empaattinen taiteilija näkee.
Kuulijat kiinnittävät Putron lauluissa usein huomionsa sellaisiin yksityiskohtiin, joita tekijä ei osannut pitää erityisen merkittävinä. Paras suoritus tulee monesti silloin, kun sitä ei pyri tekemään.
”Se tila tulee kuin varas yöllä: intuition virta. Taiteen tekemisessä on olennaista kestää ne luppoajat, jolloin onnistumisia ei tule. Pelaaminen ei ole niinkään hankalaa, mutta vaihtopenkillä istuminen on. Siksi moni taiteilija dokaa itsensä hengiltä.”
”Suurimmat ongelmat liittyvät hitaasti kuluvan ajan ja oman itsensä sietämiseen. Ajattelen levottomuutta sairautena. Koetan sietää tämän päivän, koska todennäköisesti huominen on parempi. Ja huomenna ajattelen samoin.”
Samuli Putro sai tottua menestyksen odottamiseen, kun ensimmäinen vuosikymmen taiteilijana kului sosiaaliturvan varassa. Toinen levy Idiootti myi vuonna 1998 vain 480 kappaletta, ja kesäksi oli tiedossa kaksi keikkaa. Levy-yhtiö uhkasi lopettaa yhteistyön.
”Ajattelin, että nyt peli kovenee. Menin Alajärvelle mummonmökkiin kirjoittamaan kesäksi. Laulun tekemisen riemu moninkertaistui, kun siihen panosti enemmän.”
Seuraavasta levystä alkoi suosio, joka on vain kasvanut.
Lauluntekijä ei usko, että kukaan lyyrikko on täysin kylmä suhteessa henkisyyteen tai hengellisyyteen, vaan jokaisella on siihen joku omakohtainen näkökulma.
”Olisi outoa ajatella lauluntekijää, jolla ei ole myötäelämisen kykyä tai ajatusta Korkeammasta voimasta. Kirjoitan toki itse laulut, mutta mysteerin paikka on siinä, missä kaikki kokemani asiat, tapaamani ihmiset ja kuulemani tarinat yhdistyvät sisälläni ja ottavat laulun muodon. Siinä kohdassa Korkeampi voima vaikuttaa.”
”On ihastuttavaa, kuinka yksinkertainen kolmen minuutin poplaulu voi yhdistää ihmisiä riippumatta heidän uskonnollisista lähtökohdistaan. Musiikilla on kyky osua suoraan ihmisen tunnekeskukseen, joka reagoi välittömästi. Meillä on kyky tulla kosketetuksi. Se on osoitus sielun olemassaolosta.”
Taidealalla työskentelevät ihmiset ovat usein itseensä käpertyneitä, koska he käyttävät itseään teostensa materiaalina, Putro arvioi. Taiteilijoilla on tarve tukeutua kauneuteen, koska se edustaa jotakin oman itsen ulkopuolella olevaa.
Minä-keskeiseen, narsismia ruokkivaan kokemukseen jääminen on kuin painekattila: jos katselee ja kuulostelee vain omaa porinaansa, ei hyvin käy, muusikko vertaa.
”Lauluntekijöiden kyky keskittyä oman itsensä ympärille on uskomattoman kova. Kaikki ulkopuolella olevat asiat, kuten vieraat ihmiset, edustavat jotakin muuta kuin omaa minää. Siksi niissä roikutaan kuin hukkuva köydessä, jotta pysyttäisiin järjissään.”
”Kauneuden puoleen kurottuminen on totta kai lähellä myös Jumala-kokemusta. Se on kuin lapsenuskoinen näkemys Taivaan isästä, jota voi katsoa ylöspäin, ja joka on jossain muualla.”
”Varsinainen kokemus Jumalasta on kuitenkin kuin raikkaan ilman hengittäminen, jotakin, joka tapahtuu parhaillaan minussa. Se on fyysinen kokemus, joka tuntuu pääsääntöisesti rintakehässä.”
Teologi Pauli Annala on esittänyt, että kristitty mystikko on aito realisti. Mystisessä realismissa on kyse sen tunnustamisesta, ettei todellisuus olekaan pelkkää näkemistä, kuulemista, maistamista, haistamista eikä koskettamista, vaan jokainen aistinen havainto heittää ankkurinsa todellisuuden jumalalliseen perustaan.
Annalan mukaan jokainen, joka on valmis tunnustamaan, että todellisuuden perusta on jotakin jumalallista, on itse asiassa mystinen realisti. Mystikot ne varsinaisia realisteja ovatkin – hehän nimittäin ovat tietoisia siitä, että todella todellinen uinuu pinnan alla.
Voiko Putron ajattelusta ja lauluista päätellä, että hän on mystinen realisti, joka näkee arjen keskellä sen jumalallisen ulottuvuuden?
”Näin voi sanoa. Minulle se kauneuden ja jumaluuden kokemus on valtavan tosi. Ylimaallinen henki ja kauneus lävistää kaiken arkisen silloin, kun tunnen sen olevan läsnä. Turhan harvoin tällaiset kokemukset kuitenkaan kiteytyvät lauluihini.”
”Minua on aina hämmästyttänyt se ajatus, että realismi sisältäisi pääsääntöisesti harmaita sävyjä ja edustaisi jonkinlaista jäykkyyttä tai hitautta. Realistinen tapa kokea maailma sisältää minulle myös valtavasti värejä, selittämättömyyttä ja äärikokemuksia”, taiteilija pohtii.
Samuli Putro kuuluu luterilaiseen kirkkoon. Hän oli aikanaan Raahessa aktiivinen seurakuntanuori ja toimi isosena useita kertoja. Muistot niistä ajoista ovat hyviä, mutta rokkarin erkaantuminen seurakuntakuvioista oli osin kivulias prosessi.
Muusikon kyky käyttää kirkon tarjoamia palveluksia on heikentynyt vuosien saatossa. Jos ihminen kadottaa reittinsä kirkkoon, tästä ei kannata syyttää pelkästään kirkkoa, hän tiedostaa.
”Voisi olla tervettä suhtautua kirkkoon kuin uimahalliin: ellen kykene käyttämään sen tarjoamia palveluksia hyväkseni, päiväni ovat pienessä mittakaavassa huonompia. Kirkko on mahdollisuus. Se saattaisi antaa elämään lisää syvyyttä.”
”Tietyt peruskysymykset nousevat 40 ikävuoden jälkeen pintaan, kun ihminen kokee ensi kertaa fyysisesti sen mahdollisuuden, ettei hän ole ikuinen. Luulen, että uskonnolliset asiat nousevat ennemmin tai myöhemmin minullakin uudelleen esiin, mutta vielä elämän katoavaisuuden tunne ei ole tullut niin pahasti vastaani”, Putro pohtii.
Jaa tämä artikkeli: