null Ypöyksin

Alberto (vas.) käy koulua Xikhelenin projektin tuella.

Alberto (vas.) käy koulua Xikhelenin projektin tuella.

Ypöyksin

Kuinka yksin voi ihminen jäädä? Mosambikilainen Alberto tietää.

Syksy 2010. Yhteisvastuun kampanjasuunnittelija istuu pimennetyssä työhuoneessa, tuijottaa tietokoneen ruutua ja itkee. Ruudulla 14-vuotias Alberto Tavares Mabote kertoo elämästään Mosambikin pääkaupungin Maputon liepeille kyhätyllä Xikhelenin köyhälistöalueella.

Tietokoneen ruudun ja Alberton välillä on 9000 kilometriä, mutta Alberton suru kantaa kaikkien kilometrien yli. Hän on aivan yksin maailmassa.

Kesä 2010. Alberto seisoo pikkuruisen kotitalonsa pihalla ja itkee. Ikäistään nuoremmalta vaikuttavaa poikaa pelottaa.

Alberton tarina on tuttu mistä tahansa kehitysmaasta tai mistä tahansa kolkasta Mosambikia. Mosambikilaislapsista 1,5 miljoonaa on orpoja, ja Alberto on yksi heistä. Äiti kuoli aidsiin vuonna 2002 ja isä neljä vuotta myöhemmin. Alberton ja isoveljen ainoaksi tueksi jäi isoäiti. Nyt isoäidistä muistuttaa enää piharakennuksessa retkottava ruostunut pyörätuoli.

— Isoäiti on asunut kanssamme aina. Hän oli pitkään sairaana, eikä voinut enää vuosiin kävellä.

Lopulta isoäiti pystyi enää istumaan ja nukkumaan. Aaltopellistä ja kaislamatosta kyhätystä piharakennuksesta käsin hän opasti poikia ruoanlaitossa ja siivouksessa. Aina viime kevääseen saakka.

Keväisenä yönä Alberto näki pahaa unta ja juoksi kertomaan siitä isoäidille. Piharakennukseen päästyään hän huomasi, että isoäiti makasi elottomana maassa. Muurahaiset kävelivät jo hänen kasvoillaan. Silloin Albertolle viimeistään paljastui, millaista on jäädä yksin.

— Isoäiti oli ainoa, jonka kanssa pystyin puhumaan kaikesta. Juttelimme päivittäin, ongelmistakin. Nyt minulla ei ole enää ketään.

Tukihenkilö Sonia Objane tapaa Albertoa muutaman kerran viikossa. Muu aika kuluu koulussa, parhaan kaverin, Carlitoksen kanssa ja yksin kotona. Varsinkin yö on pelottavaa aikaa. Alberto on ryöstetty jo kerran. Varkaat veivät neljä kanaa. Nyt kanat on öisin kytketty koivistaan narulla ja teljetty piharakennukseen.

Naapuritalon ja Alberton pihan välille on pystytetty hapero aitarakennelma. Betonimurikoista ja aaltopellistä kasattu este ei riitä pitämään epämääräisiä ihmisiä loitolla. Monet käyttävät pihaa läpikulkuväylänään, myös öisin. Silloin Alberto kuuntelee valppaana, etääntyvätkö askeleet vai tulevatko kohti huteraa puuovea.

— Isoäidin kuoleman jälkeen elämä on muuttunut hankalaksi, kertoo Alberto. Ja silloin tulee taas itku.

— Mutta ei sille voi mitään. Se on vaan hyväksyttävä.

Kuten sekin, että isoveljestä ei ole Albertolle tueksi ja turvaksi. 18-vuotias veli työskentelee 30 kilometrin päässä rakennustyömaalla. Kotona ollessaan hänellä on tapana juopotella. Alberton sanoin veljestä ”tulee silloin hullu”. Veli alkaa huutaa ja huitoa, ja kaverit joutuvat pitelemään häntä.

— He muistuttavat, että minä olen sen veli. Silloin se usein rauhoittuu.

Alberto muistaa vielä toisenlaisen ajan. Sunnuntaiaamut äidin kanssa kirkossa. Viikonloput kauempana Marracuenessa maalarina työskentelevän isän kanssa.

— Äiti myi torilla vihanneksia ja hedelmiä ja oli aina kiireinen. Viikonloppuna meillä oli yhteistä aikaa.

Kaikki muuttui, kun äiti sairastui. Pienen pojan elämässä tapahtui suuria muutoksia.

— Äiti sairasti ensin kotona, ja sitten sairaalassa. Lopulta äiti lähetettiin sairaalasta kotiin, ja silloin hän muutti 100 kilometrin päähän sukulaisten luo, koska täällä kotona kukaan ei pystynyt huolehtimaan hänestä.

Isän sairastuessa veljekset olivat jo vanhempia, ja he hoitivatkin isäänsä hänen kuolemaansa saakka. Isän sisar kävi välillä huolehtimassa pojista, ja käy vieläkin joskus tuomassa ruokaa ja juttelemassa Alberton kanssa.

Mosambikilainen yksinäisyys on aivan jotain muuta kuin Suomessa. Lapset ja nuoret jäävät vaille vanhempien tukea ja turvaa, ja joutuvat ottamaan vastuun pienemmistä sisaruksistaan jo nuorena.

Pienen talon nuoren isännän päivä alkaa pihan lakaisulla ja veden haulla. Sen jälkeen olisi aamiaisen vuoro, mutta ruoan puutteen takia Alberto ei syö läheskään kaikkina kouluaamuina.

— Joskus ruokaa ei ole riittävästi, ja silloin syön vain jotain pientä illalla.

Useimmiten ruokaa riittää kahdeksi ateriaksi päivässä. Lempiruoakseen Alberto mainitsee isoäidin lempiruoan matapan, kassavamuhennoksen. Vieläkin herkullisempaa on kuulemma makaroni ja paistettu kala tomaattikastikkeessa.

Alberto käy koulua Xikhelenin projektin avustamana. Koulukirjat, -maksut  ja -puku kustannetaan stipendillä. Koulukulut kuulostavat suomalaisen korvissa vähäisiltä, mutta monelle työssä käymättömälle lapselle ne ovat ylittämätön este.

14-vuotiaan koululaisen elämä on jatkuvaa taistelua selviytymisestä. Mutta onneksi hyviäkin hetkiä löytyy. Joka sunnuntai laulamisesta pitävä poika suuntaa kirkkoon ja laulaa siellä sydämensä kyllyydestä. Omasta perheestäkin hän haaveilee, mutta ”vasta kolmekymmentävuotiaana”. Sitä ennen täytyy hankkia ammatti. Alberto tietää tarkkaan, mikä hänen unelmiensa ammatti olisi.

— Junankuljettaja. Kävin monta kertaa junalla 100 kilomerin päässä tapaamassa toista isoäitiä. Hienointa on katsella ikkunasta, kun maisemat vaihtuvat.

Talvi 2011. Xikhelenin projektin työntekijät Paula Bernardo ja Sonia Objane ovat vierailulla Suomessa. Albertosta on tuoreita kuulumisia. Kotiin on taas murtauduttu. Veli työskentelee edelleen muualla.

— Ostimme omilla rahoillamme Albertolle kengät, kun edelliset olivat kuluneet puhki.

Albertosta kertova dokumentti esitetään Suomen televisiossa Yksin maailmassa. Projektityöntekijät vievät kopion dokumentista mukanaan. Pian Alberto istuu heidän kanssaan pimennetyssä työhuoneessa ja tuijottaa tietokoneen ruutua. Toivottavasti asiat ovat sen verran hyvin, että hän ei itke.


Vapaaehtoiset nuorten tukena ja apuna

 

Yhteisvastuukeräys 2011 torjuu nuorten yksinäisyyttä Mosambikissa ja Suomessa.

Mosambikissa suurin uhka lasten ja nuorten elämässä ovat hiv ja aids. Noin 16 prosenttia 15−49-vuotiaista mosambikilaisista kantaa tartuntaa. 12 prosenttia mosambikilaislapsista on orpoja ja 5 prosenttia hivin tai aidsin takia erityisen haavoittuvassa asemassa.

5−14-vuotiaista 22 prosenttia joutuu tekemään jonkinlaista työtä. Monet joutuvat kantamaan vastuuta pienemmistä sisaruksistaan jo nuorena.

Xikhelenin köyhälistöalueella Mosambikin pääkaupungissa Maputossa koulutetaan yhteisvastuu-varoilla vapaaehtoisia tukihenkilöitä, activistoja, jotka auttavat lapsia ja nuoria selviytymään arjessa. Tukihenkilöt kuuntelevat, lohduttavat ja neuvovat käytännön asioissa. Köyhimmille perheille toimitetaan kolmen kuukauden välein ruokakori, joka sisältää riisiä, vihanneksia ja saippuaa.

Lapsia ja nuoria autetaan koulunkäynnissä. Köyhimmille hankitaan stipendi, jonka turvin koulukirjat, -maksut ja -puvut ovat ilmaisia. Nuorille järjestetään ammattikursseja ja yrittäjäkoulutusta. Kouluissa on käynnistetty myös tukioppilaskoulutusta ja -toimintaa, joka keskittyy erityisesti hiv- ja aids-valistukseen.

Jaa tämä artikkeli: