Kirpputorilla tutustuu. – Teki vaikutuksen, kun Jenni oli niin reipas ja mukava, kertoo Heidi Jaskola (oik.) ystävysten tutustumisesta. Vasemmalla Jenni Torri.
Ystäviksi aikuisina
Aikuisuus ei ole este ystävystymiselle, vaikka se voi tuntua monin verroin vaikeammalta.
Helsinkiläiset Jenni Torri, 28, ja Heidi Jaskola, 31, tiesivät toisensa ulkonäöltä ja päätyivät tuttavan kautta yhteisen kirpputoripöydän pitäjiksi pari vuotta sitten. Aluksi he eivät uskoneet löytävänsä mitään yhteistä toistensa kanssa. Jenni asui Kirkkonummella miehensä ja vauvansa kanssa Heidin viihtyessä keskellä kaupungin sykettä.
Kirpputorilla juttu yllättäen luistikin. Pian seurasi kutsu Jennin tupaantuliaisiin, ja pikkuhiljaa yhteydenpito tiivistyi.
Kun Jenni Torri erosi miehestään ja muutti Helsinkiin, Heidi nousi tukipilariksi uudessa elämäntilanteessa.
– Äkkiä meillä oli paljon yhteistä, kertoo Heidi Jaskola, joka oli myös eronnut pitkästä seurustelusuhteesta ja osasi tukea ystäväänsä oikeilla sanoilla.
Helsingin talouksista liki puolet on yksin asuvien talouksia. Seurustelustaan huolimatta Heidi on koko aikuisikänsä ollut yksi näistä talouksista. Hän ymmärsi vierailujen tärkeyden ja lohdutti Jenniä, ettei yksinasumisen tarvitse tarkoittaa yksinäisyyttä.
Vastavuoroisuus onkin ollut heti alusta heidän ystävyytensä perusta. Heidin menetettyä lyhyen ajan sisään kaksi läheistään oli Jennin vuoro lohduttaa ja tukea.
– Kaveruus syveni ystävyydeksi, kun aloimme jutella vaikeistakin asioista, Heidi sanoo.
Ystävykset tapaavat usein, kun Heidi hurauttaa autolla kyläilemään ja leikkimään Jennin tyttären kanssa. Jos kiireet erottavatkin kuukauden ajan, niin sitten otetaan kiinni tapaamalla monta kertaa viikossa. Kumpikaan ei koe tarvitsevansa mitään erityistä tekemistä. Rupattelu ja yhdessäolo tuntuvat molemmista mukavalta. Täysin kotihiiriksi he eivät ole jäämässä.
– Kaikkea kivaa on suunnitteilla, nytkin varattiin mökki juhannukseksi.
Luonteva jutustelu ei ole aina ollut heille helppoa. Molemmat ovat olleet yksinäisiä ja ystävystyminen on ollut vaikeaa. Heidillä on myös ikäviä kokemuksia kaveruudesta.
– Koulun alaluokilla olin hiljainen. Ystävyyssuhteissakin usein haluttiin vain palveluksia ja käytettiin kiltteyttä hyväksi, hän kertoo.
Heidille käänteentekevä kohta oli lähteminen tanssikurssille 18-vuotiaana. Sieltä tie vei lavatansseihin ympäri Suomea ja pian joka lavalta löytyi joku tuttu. Ujous vaihtui rohkeudeksi ryhtyä juttelemaan.
Jenni kertoo puolestaan olleensa todella ujo, hän ei tohtinut edes puhua tuntemattomille. Lopulta hän päätti pyrkiä eroon arkuudestaan.
– Päätin, että nyt täytyy uskaltaa puhua ihmisille, Jenni toteaa.
Tahdonvoimalla Jenni pakottautui juttelemaan vieraille, ja vähitellen ujous karisi. Hänen koiraharrastuksestaan koitui yllättävä hyöty. Katseiden alla näyttelykehässä joutui väkisinkin rohkaisemaan mielensä.
– Koirien kanssa liikkuessa ihmiset tulevat helposti juttelemaan, onpa yksi ystäväkin löytynyt näin, Jenni kertoo.
Petri Pelkonen, 34, sai huomata, ettei kahden pienen lapsen isänä ole aikaa tavata ystäviä entiseen malliin. Sosiaalinen helsinkiläismies ei linnoittautunut kodin seinien sisään, vaan lähti etsimään uutta harrastusta.
– Käytyäni Brasilian jiu-jitsun liikuntaleirin jäin koukkuun lajiin, hän kertoo.
Salilla on harjoittelun lisäksi tapahtumia liikuntaleireistä kevätkauden grillijuhliin. Näissä on helppo käydä arjen keskellä, kun vanhojen ystävien tapaaminen vaatii enemmän järjestelyjä, Petri miettii.
Salin ulkopuolella treenikavereita tulee nähtyä harvemmin.
– Kun nähdään salilla pari kertaa viikossa, niin ei sitä paljon useammin jaksaisikaan, mies virnistää.
Sosiaalinen annos ei rajoitu vain treenitunteihin, vaan usein he jäävät harjoittelun päätteeksi juttelemaan. Muutaman sukulaissielun kanssa juttua riittäisi vaikka yömyöhälle.
Myös kaveripiiri on avartunut. Salilla käy ihmisiä eri ammateista ja elämäntilanteista, mutta harrastus ja hyvä ilmapiiri yhdistävät kaikkia.
Vaikka treenaaminen on mielekästä, on kavereiden tapaaminen vielä parempaa.
– Parasta on juuri läpänheitto ja miehekäs huumorintaju! Petri Pelkonen naurahtaa.
Teksti Jenni Hirvonen
Kuvat Esko Jämsä ja Sirpa Päivinen
Jaa tämä artikkeli: