Paavo Kettunen on tutkinut suomalaisten kirjoituksia häpeästä.
Häpeän juurilla
Suomalaista rippiä tutkinut teologian professori Paavo Kettunen käsittelee teoksessaan häpeän ulottuvuuksia niin teologisesta kuin psykologisesta näkökulmasta. Kirja perustuu suomalaisten 2000-luvun alussa kirjoittamiin häpeäkirjeisiin. Intiimit kirjeet kertovat niin seksuaalisuuteen liittyvästä häpeästä kuin lapsuudessa, hengellisissä yhteisöissä ja Jumalan edessä koetusta häpeästä.
Kettunen avaa kiintoisasti psykoanalyysin ja muiden ihmistieteiden käsityksiä häpeästä. Häpeä on tärkeä tunne. Se syntyy varhaisista vuorovaikutussuhteista ja torjutuksi tulemisen kokemuksista. Kyetäkseen kunnioittavaan vastavuoroisuuteen on lapsen opittava kohtaamaan häpeän tunteita. Parhaimmillaan häpeä onkin hienotunteisuushäpeää, joka toimii ikään kuin käyttäytymisohjeena.
Mutta jos ihminen altistuu jatkuvasti häpeän tunteille, hän saattaa omaksua häpeäidentiteetin, kelpaamattomuuden ja huonouden kokemuksille perustuvan minäkuvan. Tällaisena häpeä estää ihmisen luonnollisen halun kasvaa ja eheytyä.
Häpeä kytkeytyy moniin muihin tunteisiin, etenkin syyllisyyteen. Kettunen painottaa, että seurakuntien sielunhoitotyössä olisi kyettävä erottamaan toisistaan ihmisten häpeä ja syyllisyys ja opittava hoitamaan myös häpeää. Kristinusko kun on perinteisesti syyllisyyspainotteinen, ja siinä ihmistä hoidetaan anteeksiannolla.
Siinä missä syyllisyyden tunnot kytkeytyvät tekoihin, on häpeässä kyse koko ihmisarvosta ja minäkuvasta. Sovitus vapauttaa syyllisyydentuntoisen, mutta häpeästä kärsivän syvin tarve on tulla hyväksytyksi ja vastaanotetuksi. Syyllisyyden kysymykset ja niihin liittyvät teot voidaan käsitellä vasta, kun häpeä on tullut nähdyksi armon kautta.
Seurakunnat on Kettusen mukaan hyvä kasvualusta häpeälle ja narsismille, tarjoaahan kristinusko mahdollisuuden idealisoituun hyvyyteen. Kokemus omasta kelpaamattomuudesta voi ajaa idealisoimaan toista — tai sitten idealisoimaan itseä.
Kettunen puhuu ohut- ja paksunahkaisesta narsistista. Paksunahkainen ei tunnista itsessään heikkoutta, vaan projisoi sen ulos toiseen, heikkonahkaiseen. Tämä puolestaan hoitaa omaa häpeäänsä kuvittelemalla toisen täydelliseksi, ja jää itse ikuiseksi kakkoseksi.
Jumalasuhdettakin voi leimata häpeä. Jumala voi olla julma ja syyllistävä, tai lempeä ja armollinen. Armoton jumalakuva voi kuitenkin muuttua, kun ihminen saa kohdata oman häpeänsä hyväksyvässä vuorovaikutussuhteessa. Tästä todistavat häpeäkirjeiden kirjoittajat.
Seksuaalisuus ja hengellisyys ovat ihmisen syvintä itseä ja ne kytkeytyvät toisiinsa. Häpeäkirjeet kertovat ruumiin ja hengen kipeästä tarpeesta tulla nähdyksi ja hyväksytyksi, ehdoitta ja kokonaan. Kettusen mukaan hengelliset tarpeet ovat suuressa määrin myös emotionaalisia. Näitä tunteita olisi kirkon työntekijöiden hyvä osata tunnistaa ja hoitaa.
Paavo Kettunen: Kätketty ja vaiettu. Suomalainen hengellinen häpeä. Kirjapaja 2011.
Jaa tämä artikkeli: