”Täytyy olla toimelias”
Anna Byman asuu Hakunilassa koiransa kanssa.

Anna Byman asuu Hakunilassa koiransa kanssa.

”Täytyy olla toimelias”

Sanaristikot, Jenkki Kipalama -koira ja mankelointi pitävät 98-vuotiaan Anna Bymanin vireessä.

Anna Byman, 98, asuu omassa kodissaan Hakunilassa. Hän on asunut siellä 15 vuotta. Ennen Vantaalle muuttoa hän asui Pakilassa omakotitalossa.

Bymanin mies kuoli 25 vuotta sitten. Mies löytyi kotoa nojatuolista, kun vaimo tuli matkalta kotiin.

– Mieheni oli minua kuusi vuotta vanhempi, ja hän oli kaikin puolin mukava. Ja sitten tuli astma.

Byman varttui perheessä, jossa äiti oli luterilainen ja isä ortodoksi.

– On paljon sellaisia liittoja, joissa on kaksi eri uskontokuntaa, varsinkin siellä rajalla. Sukuni on lähtöisin Kanneljärveltä.

Byman näyttää valokuvaa, jossa hän seisoo aikuisena veljensä kanssa Kanneljärven rannalla. Hän muistaa uineensa järvessä 14-vuotiaana.

– Ei ole huono järvi, hän sanoo ja hymyilee.

– Veli lähti kotoa ensin, sitten lähdin minä. Tulin Porvooseen. Silloin oli vuosi 1929.

Kaikensorttisia töitä

Tiibetinspanieli Jenkki Kipalama on Anna Bymanin kaverina kotona. Byman kutsuu koiraa lempinimellä Kipi. Kipi nukkuu paljon ja yskii välillä.

– Kipi on jo niin vanha ja ihan kipeä, Byman sanoo.

Porvoossa Byman hoiti lapsia ja oppi ruotsin kielen. Siihen aikaan tehtiin sitä työtä, mitä sai.

– Olen tehnyt vähän kaikensorttisia töitä. Olin Salineilla kaksi kertaa – te ette taida muuten tietääkään, keitä Salinit olivat.

Byman kertoo, että Salinien liike oli Helsingissä Keskuskadulla Stockmannia vastapäätä. Siellä myytiin nappeja ja ompelutarvikkeita.

– Ja olihan sekin työpaikka, kun lapsena hoidin kahden miehen, isän ja veljen, huushollin. Pyykit pestiin käsin. Äitini kuoli keuhkotautiin, kun olin viisivuotias. Mummo kuoli, kun olin 12-vuotias.

Viipurissa Byman kävi vähän aikaa koulua, mutta sitten isällä ei ollut varaa pitää tyttöä siellä.

– Mutta kyllä työnteko on opettanut. Kun sen ottaa vakavasti, niin oppii. Jos ei ota, ja haluaa tral-lal-lal vaan, ai kuinka hauskaa, niin eihän siitä tule mitään.

Byman näyttää toista valokuvaa. Siinä on kaksi pitkäkorvaista basset houndia.

– Tällaisia koiria minulla on ollut silloin kun minulla oli oma iso piha Pakilassa. Sen hoitaminen oli kovaa työtä.

Eri uskonnot tulevat uudestaan Bymanin mieleen.

– Kreikkalaiskatoliset ovat omanlaisiaan, vaikka ei se minulle ole koskaan ollut millään lailla vaikeaa. Kun loppujen lopuksi yksihän tuolla ylhäällä on, toteaa Byman ja osoittaa sormellaan ylöspäin.

– Mutta ihmiset tappelevat siitä. Ihan turhan takia.

Ruotsinkielisiä ristikoita

Yksin asuminen ei ole Anna Bymanille ongelma tai asia, jota hän alituiseen murehtisi.

– Eihän sille mitään voi, hän toteaa tyynesti.

– Jos yksin eläessä jää vain omiin oloihinsa, silloin syrjäytyy. Pitää olla aktiivinen, eikä saa juoruta. Ihan totta! Kyllä yksin eläminen menee, kun tekee jotakin. Minä teen ruotsinkielisiä ristisanatehtäviä, että kielitaito säilyy, ja olen kutonut aika paljon sukkia ja lapasia miehen veljen lapsenlapsille.

Seurakunnan vapaaehtoistyöntekijä käy tapaamassa Bymania aina kun ehtii. Myös kaupungin työntekijät käyvät ja soittavat.

– Tytöt soittavat aina tiistaina ja perjantaina ja kysyvät, kuinka minä voin. On hirveän hyvä, että jos on hätä, voi soittaa.

– Nyt minä kysyn, että maistuisiko kahvi.

Byman kävelee keittiöön.

– Katsopa, kun sain nätin kortin, hän esittelee.

Kortti on tullut Bymanin miehen veljentyttäreltä Teneriffan-lomamatkalta.

Byman näyttää vielä äitinsä ja poikansa valokuvat.

– Minun mieheni äidinkieli oli ruotsi. Poikamme kävi ruotsinkielistä koulua Oulunkylässä. Nykyisin hän asuu Ahvenanmaalla.

Tieninkiä sienistä ja marjoista

Anna Byman tajusi jo pienenä elämän olevan rajallista, kun äiti ja mummo kuolivat.

– Olin kateellinen, kun toisilla oli äiti, jonka luo sai mennä itkemään. Minä kasvoin poikaporukassa. Tyttöjäkin pihapiirissä oli, mutta minusta he olivat lapsellisia, eiväthän he ymmärtäneet mitään huushollin pidosta.

– Ompelin isän ja veljen vaatteisiin nappeja ja sain kuulla kunniani, jos ei ollut tarpeeksi tiukasti ommeltu, Byman muistelee.

– Eipä se pahasta ollut, se kasvatti vastuuseen.

Nykypäivänä Byman ihmettelee sitä, kun lapset saavat kiukutella vanhemmilleen miten vaan.

– Ennen kun lapsille sanottiin jotain, niin sen piti olla just presis niin kuin aikuinen sanoi. Nykyajan vanhempien pitäisi antaa enemmän vastuuta lapsilleen, silloin vanhemmillakin olisi helpompaa.

Nykylasten käsitys työnteosta ja rahasta kummastuttaa Bymania myös.

– Lapsilla on muka omat rahat, mutta mistä ne rahat tulevat? 15–16-vuotiaat sanovat, että ”mä ostin omalla rahalla”. Minä kysyn silloin, että missä sinä olet töissä.

– Meillä kun ei ollut muuta tieninkiä, otimme korit ja menimme metsään poimimaan sieniä ja marjoja myyntiin. Sitten oli omaa rahaa.

Ei enää niin nopea

Anna Bymanilla ei ole kiire minnekään ja tahti on hidastunut. Sairauksiakin on, ja lääkekuurit tekevät olon joskus huonoksi.

– Kun ikää on tullut, ei ole enää sellaista, että heti olisi mukana jutuissa.

Ei ole montakaan vuotta siitä, kun Bymanilla oli vielä ajokortti. Sitten hänelle sattui pieni juttu.

– Ajoin kolmannen kerran huonosti kadun reunaan ja olin vihainen itselleni. Tulin kotiin ja päätin, etten voi enää ajaa. En nähnyt kunnolla, enkä ollut enää turvallinen toisille.

Nuorena Byman kävi autolla Sveitsissä ja kaksi kertaa Saksassa.

– Meidän piti mennä myös Pariisiin, mutta siellä oltiin niin hävyttömiä. Minä sanoin, etten aja sellaiseen maahan, jossa ollaan niin vihaisia. En tiedä, miksi he olivat niin epämiellyttäviä, kun Sveitsissä ja Saksassa ihmiset olivat niin ihania. Olisiko se johtunut siitä, että minulla oli Moskovitz?

Anna Byman asui miehensä kanssa jonkin aikaa Saksassa, kun mies teki siellä töitä.

– Mieheni oli konttori-ihminen, mutta hän teki myös sukututkimuksia.

Lujaa tahtoa ja voimaa

Kotihommat sujuvat Anna Bymanilta edelleen. Hän siivoaa ja on tutustunut uudenlaiseen lattianpesuvälineeseen. Kone pesee pyykit ja hän mankeloi lakanat, koska ei pidä ruttuisista. Vastikään hän pesi verhot ja ikkunat.

Television katseleminen on loppunut tyystin, kun poika toi uuden littanan laitteen. Joskus Byman kuuntelee radiota ja pelaa pasianssia. Ja jos hän ei muuta keksi, hän paikkaa risaisia lakanoita. Koiran kanssa käydään ulkona, mutta lenkit lyhenevät koko ajan – Kipi ei enää jaksa.

– Aina pitää olla jotain tekemistä, etteivät nurkat ihan pyöristy, Byman sanoo.

Yhtäkkiä hän nousee pöydän äärestä seisomaan ja nostaa ensin vasemman ja sitten oikean jalan suorana eteen.

– Pyytäkääpä joku toinen tekemään tämä, hän sanoo.

Harva melkein 100-vuotias taitaa pystyä samaan.

– Salaisuuteni on luja tahto ja voima. Ne tulevat siitä, kun on oikein itsepäinen, sanoo Byman ja nauraa perään.

– Eihän ihminen voi it­seään joka paikkaan survoa, mutta pitää katsoa ympärilleen, eikä istua apaattisena sohvalla ja odottaa, että piirakat tippuvat taivaasta. Täytyy olla toimelias, että pysyy virkeänä.

Käymään saa tulla

Bymanin poika käy äitinsä luona silloin tällöin. Äiti vieraili pojan luona viime keväänä.

– Täytyi käydä Ahvenanmaalla poikaani katsomassa, kun ajattelin, että kuolen kohta, Byman kertoo.

– Sukulaiset eivät käy tarpeeksi usein kylässä, enkä minä tietenkään voi vaatia heitä käymään. Mitä minä vanha ihminen heitä rupean kiusaamaan. Antaa heidän elää omaa elämäänsä, ja jos haluavat tulla käymään, niin tervetuloa.

Suurin osa Bymanin ystävistä on kuollut. Välillä Bymanille tulee hetkiä, jolloin hän kaipaa seuraa.

– Joskus koen oloni yksinäiseksi, enkä oikein kehtaa pyytää ketään kylään. Voihan olla, että voisinkin pyytää, mutta ei sitä voi rynniä toisten elämään.

Byman ei arvannut elävänsä näin pitkään, eikä hän ajatellut, että pitäisikään.

– Olen kiitollinen siitä, että saan olla näinkin terve kuin olen ollut. Loppujen lopuksi elämässä on ollut verraten helppoa, ei ole niin kamalia paikkoja ollut, ei sota-aikanakaan. Oli niitä hälytyksiä, kun pommit olivat tulossa. Ei se ollut kivaa.

Bymanilla ei ole sen kummempia haaveita. Päivä kerrallaan mennään eteenpäin.

– Haluaisin, että kaikki menisi rauhallisesti, ja tietenkin, että koira olisi terve.

Anna Byman ei vielä tiedä, tapahtuuko jouluna jotakin erilaista.

– Jos ei kukaan tule tänne jouluna, niin ei tule. Sitten minä vain istun ja muistelen vanhoja.

Joulukukka vanhukselle

Hyväntekeväisyyskampanja Ole Joulupukkina Seniorille ilahduttaa vanhuksia joulukukkalahjoituksella Vantaalla ja muualla Suomessa. Keräyksen toteuttaa hoivapalveluita tarjoava Home Instead Seniorihoiva. Vantaan seurakunnat ovat valinneet kukkalähetysten saajiksi yksinäisiä vantaalaisvanhuksia.

Kampanjaan voi osallistua kuka tahansa 18.12. saakka ostamalla lahjoituskukan kampanjaan osallistuvasta liikkeestä. Kukat toimitetaan vastaanottajille joulunalusviikolla. Kukan lahjoittajat ja vastaanottajat pysyvät tuntemattomina.

Ole Joulupukkina Seniorille -kampanjaan osallistuvat vantaalaiset kukkakaupat:

  • Bieder Myyrmannin Kukka, Iskoskuja 3, p. 010 778 7789

  • KukkaPiazza, Kauppa­keskus Jumbo, 1. krs, p. 09 753 0575

  • Tulikukka, Uomarinne 2, p. 0400 577 477

Jaa tämä artikkeli:

Kommentoi