Äidin suru
Johanna Ervastin esikoispoika Eino kuoli 3,5-vuotissyntymäpäivänsä aattona neljä vuotta sitten.
Kun Eino valitteli kipeää päätään aamuyöllä palmusunnuntaina neljä vuotta sitten, äiti Johanna Ervast päätteli poikansa kärsivän korvatulehduksesta. Se oli äidille tuttu vaiva omasta lapsuudesta. Lapseen tuntui lisäksi iskeneen oksennustauti. Äiti antoi lääkettä, ja niin rauhoituttiin nukkumaan vielä muutama tunti.
Einoa aamupalalle herätellessään äiti huomasi, että lapsi oli veltto ja hänen jalkansa eivät kantaneet. Kun lääkäri-isä katsoi poikaa, hän pyysi heti äidin soittamaan ambulanssin ja perumaan sen sunnuntaiset papintyönsä. Lastenklinikalla todettiin aivoverenvuoto, joka leikattiin Töölön sairaalassa. Myöhemmin Eino siirrettiin tehohoidosta Lastenklinikalle.
Ensijärkytyksen jälkeen epätoivon ja toivon, kuolemanpelon ja kuolemanodotuksen hetket jatkuivat yhdeksän viikkoa. Eino kuoli 3,5-vuotiassyntymäpäivänsä aattona toukokuussa. Millaista on ollut äiti Johanna Ervastin suru ja mikä on auttanut surussa?
— Vaikka lapsen kuolemaan liittyvä suru on yhteinen isälle ja äidille, he voivat surra hyvinkin eri tavoin. Luulen, että oma suruni on aika tyypillinen äidin suru, toteaa Johanna Ervast, joka on paitsi pappi myös psykoterapeutti.
Nukkumista ja itkemistä
Johanna Ervast kertoo nukkumisen helpottaneen surua aivan alusta asti. Hänellä oli pakottava tarve katkaista valveilla olo.
— Einon sairauden aikana sain pidettyä vuorokausirytmini ja säilyin järjissäni nukahtamislääkkeen avulla.
Johanna Ervast kertoo, että usein jo aamulla häntä lohdutti ajatus, että illalla uneen vaipuessaan hän voi unohtaa surun.
— Tosi asiassa en ole kyllä unenkaan aikana unohtanut Einon sairauden vaihetta tai kuolemaa.
Alusta asti Johanna Ervast on purkanut suruaan itkemällä. Kun hän palasi työhönsä neljä kuukautta Einon kuoleman jälkeen, itkupaikaksi saattoi osua oma työhuone, ratikka, kävelymatka tai työpaikan vessa. Joidenkin työtovereidensa aikanakin hän saattoi itkeä.
Johanna Ervast joutui myös panttaamaan itkua. Kun hän arkivapaapäivinään vei Einon pikkusiskon hoitoon, hän sai järjestetyksi itselleen tarpeellisia itkupäiviä. Silloin saattoi olla kotona yksin ja itkeä rauhassa.
— Taannuin syvälle suruun. Itkuni oli äänekästä, vaativaa, alistuvaa tai kiukkuista: Miksi veit poikani? Anna takaisin, siirrä aikataulua.
Itkettäviä asioita oli monia: lopullinen ero elämän ja kuoleman välillä tai se, että lapsen tuoksu häviää ja unohtuu. Itkupäivät jatkuivat, tosin harveten, noin kahden vuoden ajan.
Puhumista, terapiaa ja opiskelua
Johanna Ervastille oli alusta asti luontevaa puhua surusta. Jostain syystä joillekin toisille sopii paremmin puhumattomuus.
— Halusin kertoa kaikille hyvänpäivän tutuillekin Einosta. Se, että puhuin asiasta aina sopivan tilaisuuden tullen, auttoi minua hyväksymään Einon kuoleman pala palalta.
Työnohjaajansa kanssa Johanna Ervast keskusteli siitä, mikä sopi papin työrooliin: pääsääntöisesti hän kertoi työtilanteissaan Einosta vain kysyttäessä.
— Joskus kaipasin surun ulkoisia tunnuksia, surunappia tai -nauhaa, joka olisi kertonut minua lähestyville, että lapseni on kuollut ja olen särkynyt, minua pitää käsitellä varoen.
Kun Einon kuolemasta oli kulunut vuosi, äiti sai puhua surustaan viidentoista kerran kriisiterapiassa. Puoli vuotta aikaisemmin Johanna Ervast oli löytänyt toisenlaisen levähdyspaikan jatkaessaan psykoterapiaopintojaan. Oma suru unohtui hetkeksi, kun koulutuspäivinä keskittyi asiakkaan asioihin.
Puolison erilainen suru
Johanna Ervast sanoo, että surussa on auttanut paljon myös oma perhe, Einon pikkusisko ja puoliso.
— Ilman tytärtämme olisin varmaan jäänyt apaattisena sänkyyn pitkiksi ajoiksi. Mutta lapsen vuoksi oli pakko ylläpitää rutiineja, keittää aamupuuro ja viedä hänet päiväkotiin.
Johanna Ervast ei ole ollut surussaan yksin. Puolisonsa kanssa yhdessä he olivat ja ovat Einon vanhemmat, ja he ovat menettäneet yhtä paljon. Erilaisista suremisen tavoista oli se hyöty, etteivät he uponneet samaan suohon yhtä aikaa. Vaimon mennessä varhain nukkumaan mies valvoi seinän toisella puolen katsellen elokuvia.
— Hän lohdutteli muun muassa sanomalla, että jos ihmiset eivät kestäisi lapsen kuolemaa, olisi ihmiskunta hävinnyt jo aikoja sitten.
Työhön paluu tuntui tärkeältä, mutta myös jännitti ja pelotti.
— Työtehtäviä järjestettiin joskus niin, ettei minulle olisi tullut hautajaisia. Mutta hautajaisissa olin kuin kotonani. Niissä oli minun kannaltani tuttu ja turvallinen tunneympäristö. Paljon hankalampia olivat minulle ilontäyteiset kastetilaisuudet. Kuitenkin jokainen läpiviety työtehtävä oli minulle selkävoitto surusta.
Tukiverkosto, vertaistuki — ja virsikirja
Einon sairastuttua Johanna Ervastin vanhemmat riensivät Ilmajoelta tyttärensä perheen tueksi. Einon sairauden aikana perheen arkea pyörittivät isovanhemmat ja Einon kummieno.
Johanna Ervastin mukaan isovanhempien suru on kaksinkertainen: he surevat lapsenlastaan ja omaa lastaan. Sairaudessa ja surussa elivät mukana myös toiset isovanhemmat ja muut lähisukulaiset.
Lastenklinikan sururyhmässä oli toinenkin perhe, joka oli menettänyt esikoislapsensa. Perheet ystävystyivät ryhmässä ja ovat tavanneet toisiaan kuukausittain. Molempiin perheisiin on syntynyt myös kolmas lapsi.
— Erittäin tärkeä on ollut kaikki lapsemme kastanut ja Einon hautaan siunannut pappiystäväni. Hänelle olen saanut yhä uudelleen ja uudelleen kertoa Einon kuolemasta ja omista tunteistani. Kun kuuntelijana on sama ihminen, hän osaa tehdä kysymyksiä ja ymmärtää merkityksiä ja vivahteita.
Johanna Ervastille oli pettymys, ettei perheelle järjestynyt sairaalapapin vetämää jälkipuintia, jota he toivoivat heti Einon sairastumisen aiheuttaman ensijärkytyksen jälkeen. Hiljainen viikko oli niin kiireistä aikaa, ettei kenelläkään sairaalapapilla ollut aikaa tulla apuun.
Kun Johanna Ervast oli palmusunnuntaiaamuna odottanut kotonaan sairaan lapsen kanssa ambulanssia, hän oli napannut mukaansa Einon lempidinosauruksen ja virsikirjan. Molemmat kulkivat mukana Einon elämän viime viikot.
— Lauloin Einolle lempivirsiä ja lastenvirsiä ja toivoin, että hän ymmärtäisi äidin äänen. Löysin virsikirjasta myös Niilo Rauhalan kirjoittaman lasten hautausvirren. On sanottu, että laulaessaan ihminen rukoilee kaksinkertaisesti.
Tuuli kääntyy
Johanna Ervast on kirjoittanut esikoisensa kuolemasta kirjan Jäähyväiset Einolle (Tammi 2008). Siinä hän kuvaa omia tunteitaan, ihmisten reaktioita ja luopumisen tuskaa.
Johanna Ervast sanoo, ettei koskaan ole ihan vakavissaan kysellyt, miksi Jumala antoi Einon kuolla.
— Miksi en olisi yksi niistä, joilta lapsi kuolee? Ei Jumalaa voi vaatia selittämään. Jumala on Jumala ja ihminen on ihminen. Einon sairaudessa ja kuolemassa Jumala on ollut läsnä niin kuin elämässä muutenkin.
Johanna Ervast kertoo myös, että hänen on vaikea ymmärtää, mitä ihmiset tarkoittavat kysyessään, onko hän kenties menettänyt uskonsa poikansa kuoleman takia.
— Silloin kun itse on palasina ja rikki, vain Jumala on.
— En ole osannut valittaa epäreilua kohtelua, mutta olen kyllä huutanut ja raivonnut sietämätöntä oloani. Olen vaatinut Jumalaa olemaan sanansa mittainen Jumala, joka lohduttaa ihmisiä taakkojen alla.
Johanna Ervastin mieleen on noussut vanha lupaus "koettelee vaan ei hylkää Herra" ja Lutherin ajatus, että ihmiset voivat olla kristuksia toisilleen.
Viime vuoden elokuussa Johanna Ervast sai uuden merkin Jumalan huolenpidosta. Perheeseen syntyi kaivattu kolmas lapsi.
— Tuuli kääntyi kuin Jobilla. Jumala ei antanut samaa vaan uutta. Alkoi paluu tavalliseen arkeen, vaikka surun jälkeen kaikkein viimeksi palaakin tavallinen arki.
— Yhäkin minulla on raskas tunne itsessäni. Sitä ei voi väistää. Sitä pitää vain sietää ja sen kanssa elää. Se pitää ottaa arkeen.
Tuliko Einosta enkeli?
Esikoispoikansa Einon sairastuessa Johanna Ervastilla oli nuorempikin lapsi, vajaan kahden vuoden ikäinen pikkusisko. Kehittymässä olevalla puhetaidollaan tämä kyseli, ihmetteli ja pelkäsi, vieläkö "setä tulee". Sedällä hän tarkoitti ambulanssimiehiä viemässä Einoa jonnekin pois.
Vanhemmat kertoivat pikkusiskolle, että Eino on pipi ja siksi sairaalassa. Päivien mittaan he pohtivat, olisiko pikkusiskolle liian suuri järkytys päästä teho-osaston laitteiden keskelle katsomaan veljeään. Käynti toteutui rauhallisissa tunnelmissa.
Pikkusiskolle kerrottiin Einon sairaudesta ja myöhemmin kuolemasta totuudenmukaisesti. Lapselle vastattiin monenlaisiin kysymyksiin: Missä Eino on? Onko hän surullinen? Käykö vessassa? Onko taivas meidän katolla? Miten voin olla pikkusisko, kun olen vanhempi kuin Eino?
Johanna Ervast ei ole halunnut helpottaa kuoleman aiheuttamaa tuskaa väittämällä, että Einosta olisi tullut enkeli.
— Niin ei ole. Kuolemansa jälkeenkin ihminen pysyy ihmisenä eikä muutu enkeliksi, pappi-äiti pohtii.
Toinen hankala teema on suojelusenkeli: eikö Einolla ollut suojelusenkeliä vai nukahtiko enkeli, kun antoi Einon sairastua ja kuolla?
— Enkeleistä osaan ajatella vain niin, että Einon kuollessa enkelit olivat häntä vastassa ja saattelivat hänet rajan yli sinne, minne meillä ei ole vielä pääsyä.
Johanna Ervast haluaa rohkaista kaikkia puhumaan kuolemasta sen oikealla nimellä — eikä esimerkiksi sanomalla että joku nukkui tai pääsi pois, kaatui, menehtyi tai lähti luotamme.
— Lapselle puhuessa ei voi käyttää kiertoilmaisuja. Sairaalassa puhutaan reilusti kuolemasta ja kuolinajasta, niin voitaisiin tehdä muuallakin. Rehellinen puhetapa auttaa surevaa.
Johanna Ervastin mielestä kuolema on luonnollinen osa elämää.
— Kuolema ei ole elämän vastakohta tai vihollinen. Vasta kuolema tekee elämästä täyden. Kuolema ei ole epäreilu vaan viimeinen luotettava ystävä. Se kohtaa tasa-arvoisesti kaikki Jumalan luomat olennot, miettii Johanna Ervast ja jatkaa:
— Silti tulen aina kyselemään, eikö kolmivuotias ole liian nuori kuolemaan. Ja toisaalta, jos kolmivuotias uskaltaa kulkea elämästä kuolemaan, ei sen pitäisi olla vaikeaa itsellenikään, kun minua kutsutaan.
Oman lapsen kuolemaa sanotaan usein suruista suurimmaksi. Johanna Ervastin mielestä ei kuitenkaan ole tarkoituksenmukaista verrata suruja toisiinsa.
— Ihminen voi tietää syvästi vain omasta surustaan. Se ei silti tarkoita, etteikö toisten osoittamasta myötätunnosta olisi apua. Paremminkin on niin, että jokaiseen suruun ehtii aikanaan. Silloin kun elää tavallista arkeaan, saa ja pitää nauttia elämästä, puolisosta ja lapsista, mahdollisia tulevia murheita murehtimatta ja pelkäämättä.
Sen jälkeen, kun menetys ja suru ovat tulleet elämään, on niiden kanssa vain opittava elämään.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Odotetusta vauvasta luopuminen sattuu
AjankohtaistaKukaan ei voi arvottaa, kenen keskenmeno on rankin.