Aika on aikaa
Sanotaan, että kun ihminen pääsee eläkkeelle, silloin vasta kiire alkaa. Aina on joku touhu meneillään. Eläkeläinen viuhtoo hengästyneenä ja puolijuoksua paikasta toiseen.
Mikä juttu tämä oikein on?
Tiedän ainakin yhden selityksen.
Ennen joku toinen piti hallussaan elämäni noin viittäkymmentä tuntia joka viikko. Ne menivät työssä, työmatkoilla ja kokouksissa. Nyt ne tunnit ovat minun.
Siitä sekoaa. Aivan huumaantuu.
Mihin kaikkeen nyt onkaan mahdollisuus, kun vihdoin on aikaa! On aikaa opiskella uusi kieli ja kerrata vanhat, lukea kaikki vähänkään kiinnostavat kirjat, lenkkeillä ja kuntoilla, käydä katsomassa kaikki teatteriesitykset, taidenäyttelyt ja elokuvat, käydä konserteissa, matkustaa vieraisiin maihin, kirjoittaa muistelmat, järjestää valokuvat, harrastaa vapaaehtoistyötä, kutoa sukkia, lapasia ja puseroita, ommella tilkkupeittoja, myydä turhia tavaroita kirpputorilla, opiskella laulua, kutsua ihmisiä kylään ja tehdä hyvää ruokaa, poimia sieniä ja marjoja, parantaa maailma.
Tuijottaa tuleen. Olla vain. Meditoida päivittäin. Muuttua syvälliseksi. Olla käytettävissä muita varten. Oppia ennen kuolemaansa edes hengittämään oikein.
Mikä vapaus! Kukaan ei vaadi visioita, missioita ja toimintakertomuksia. Oman elämäni strategiaa mietin vain jos itse haluan.
Yllättäen aika ei silti riitä kaikkeen mikä kiinnostaa. Edelleenkin on pantava asioita tärkeysjärjestykseen.
Sitä paitsi tämä maallinen tomumaja ei ole yhtä luotettava kuin ennen. Nikama pullahtaa ulos tai noidannuoli iskee. Välillä ei vaan jaksa.
Otetaan siis rauhallisesti. Kunkin aika maan päällä päättyy joskus, mutta siihen asti aikaa tulee lisää koko ajan.
Minulla ei ole kiire mihinkään, olen nimittäin eläkkeellä.
Jaa tämä artikkeli: