Elisabet Ahon mielestä 1950–1960-lukujen Taka-Töölö oli mukava ja turvallisen tuntuinen paikka kasvaa. Ahon tuoreimmassa lastenkirjassa liikutaan samoissa maisemissa.
Aikamatkalla asfalttiviidakossa
Elisabet Ahon uusi kirja vie 1960-luvun tyttöjen maailmaan.
Kaikki alkoi pienestä mustavalkoisesta valokuvasta, jonka kirjailija Elisabet Aho sai äidiltään. Kuva oli Mannerheimintien varrelta, puutalosta jota ei enää ole. Ahon mielessä alkoi muodostua tarina nykyajan pikkutytöstä, 9-vuotiaasta Aadasta, joka huomaa pääsevänsä koti-ikkunan kautta vuoteen 1968, kuvan maisemiin Helsingin Taka-Töölöön. Aikahyppäysten aikana Aada pääsee tutustumaan sen ajan lapsiin ja isovanhem-piinsa nuorempina ja näkee jopa äitinsä vauvana. Moni asia on muuttunut vuosikymmenten aikana, mutta lapset tuntuvat olevan aina lapsia — yhteinen sävel pihalla leikkivien Marjutin ja Jarmon kanssa löytyy helposti.
Aadan aikaikkunan (Otava 2009) kirjoittaja Elisabet Aho syntyi 1950-luvulla ja asui itse lapsuudessaan vilkasliikenteisen Mannerheimintien varrella Taka-Töölössä. Hän vietti usein aikaa istuen ikkunalla, vaikka lähistöllä oli paljon kavereitakin.
— Katsoin liikennettä, ihmisiä. Ei siinä tarvinnut telkkaria, Aho naurahtaa.
— Välillä mietin, että jos en olisi ollut niin paljon yksin, olisinko päässyt niin hyvin mielikuvitusmaailmaan ja olisiko minusta tullutkaan kirjailijaa.
Sen lisäksi, että Aadan aikaikkuna sijoittuu Ahon omiin lapsuusmaisemiin, myös päähenkilön luonteessa on ripaus kirjailijaa itseään. 1960-luvun ja 2000-luvun tyttöjen maailmaan sukeltaminen ei ollut hankalaa, sillä jokaisen sisällä asuu aina se pieni lapsi.
Ei turhaa nostalgisointia
Lapsuuden kotikulmilla Mannerheimintiellä liikkuessa monet yksityiskohdat, kaupat ja kuppilat tulevat yhä Elisabet Ahon mieleen elävästi. Joitakin yksityiskohtia oli kuitenkin tarkistettava, kuten se, oliko vuonna 1968 vielä maitopusseja. Tunnelmaan päästääkseen ja palauttaakseen mieleen tuon ajan tapahtumia Aho tutkaili kirjastossa Helsingin Sanomien numeroita huhti–toukokuulta 1968.
Kirjan piirtäessä yksityiskohtaista ajankuvaa vuosista 1968 ja 2008 lukija joutuu miettimään, mitkä asiat ovat muuttuneet ja mitkä asiat olivat ennen paremmin, mitkä huonommin. Kirjaa kirjoittaessaan Aho huomasi kaipaavansa esimerkiksi monia pikkukauppoja, jotka saivat myöhemmin väistyä isompien tieltä. Myös kauniiden puutalojen purkaminen kerrostalojen tieltä harmittaa yhä, pikkutyttönä Elisabet Aho kirjoitti aiheesta jopa mielipidekirjoituksen lehteen.
"Jos en olisi ollut niin paljon yksin,
olisiko minusta tullutkaan kirjailijaa."
Kaikesta huolimatta Aho pyrki kirjaa kirjoittaessaan välttämään liiallista nostalgisointia, sillä eri vuosikymmenten hyvät ja huonot puolet tuntuvat lopulta menevän tasan.
— Moni asia oli ennen paremmin, mutta esimerkiksi lääketiede on mennyt hurjasti eteenpäin, kuten tässäkin kirjassa käy ilmi. Kirjan tapahtumiin liittyvästä kiusaamisestakaan ei 1960-luvulla puhuttu, se olisi ollut kantelua.
Lapsuus betoniviidakossa
Kivikaupungeissa ja kerrostalojen takapihoilla lapsuutensa viettävistä puhutaan toisinaan vähän säälivään sävyyn ja ajatellaan, että onnellisen lapsuuden takaavat omakotitalo ja oma piha. Elisabet Aho muistaa Taka-Töölön kuitenkin mukavana ja turvallisena kasvupaikkana. Ympärillä tapahtui, eikä kaupungin vilinä pelottanut, vaikka lapsia kiellettiin omin päin ylittämästä Mannerheimintietä. Lapsiperheitä oli paljon.
Perheellistymisen myötä Aho muutti myöhemmin Vantaalle.
— Omien lasteni kanssa kuljin paljon Helsingissä jo silloin kun he olivat pieniä, siinä oppii liikkumaan keskustassa, Aho kertoo.
Kirjoittamisen voima, historia ja lukeminen ovat aina kiehtoneet Ahoa. Lapsena oma mielikuvitus väritti historiallisia tapahtumia: kun Aho näki televisioista Ranskan vallankumouksesta kertovan dokumentin, leikittiin pihallakin kohta vallankumousta giljotiineineen kaikkineen.
Kiinnostus historiaan on näkynyt myös Aho kirjailijanuralla. Aikuisille hän on kirjoittanut historiallisia romaaneja kuten teokset Valkea kuin uni, Lilly ja Kartanon tiellä, Ahon lastenromaaneissa Salibandypantterit ja Tsemppiä turnaukseen, Pantterit! on taas oltu tiukasti nykyajassa. Aadan aikamatkailusta kertovat kirja on ikään kuin kirja, jossa kiinnostuksen kohteet, historia ja lapsille kirjoittaminen, yhdistyvät.
Elisabet Aho aikoo vastaisuudessakin kirjoittaa molemmille kohderyhmille. Työn alla on aikuisten romaani, uuden lastenkirjan käsikirjoitus odottaa kustantajan palautetta.
— Kun kirjoittaa lapsille, aihepiiri on laaja, mutta päähenkilöitä usein vähemmän. Pitää olla tarkka yksityiskohdissa. Lauseiden pitää olla lyhyempiä ja kokonaisempia. Täytyy myös olla tarpeeksi tapahtumia, itsekin seikkailutarinoiden äärellä viihtynyt Aho toteaa.
Jaa tämä artikkeli: