Kitarat tuovat iloa Edu Kettuselle sekä studiossa että verstaassa.
Aikuinen Edu
Edu Kettunen tietää, mihin joukkoon hän nykyisin kuuluu.
Kemiönsaareen vie kiemurainen tie. Perillä ollaan korkean lauta-aidan takana punaisten mökkien keskellä.
Pihan nurkimmaisesta talosta kuuluu musiikkia. Studion oven avaa muusikko-musiikintekijä Edu Kettunen, 52.
Emme tapaa pääkaupunkiseudulla, sillä miehestä kaupunki on ”sen verran ahistava paikka”. Näin ei ole ollut aina. Kettunen asui ensimmäisen elinvuotensa Helsingin maalaiskunnassa. Lentäjän pojan koti oli Tikkurilassa ja sittemmin Helsingissä.
– Lapsuuden kesät vietin Salon ja Muurlan suunnassa, sillä äitini suku on täältäpäin lähtöisin. Minä muutin näihin maisemiin melkein kolmekymmentä vuotta sitten.
Maalla on tilaa olla ja tehdä. Kettunen vain kävelee ovesta ulos ja alkaa puuhata.
– En oikein tajua, mitä kaupunkilaiset tekevät. Kaupungissa tarvitsee aina rahaa kaikkeen tekemiseen. Minulla on verstas, jossa teen puupystejä, korjaan fillareita ja rakennan kitaroita.
Kettunen herää aamuisin viideltä, painelee studiolle ja alkaa tehdä töitä.
– Tekstit syntyvät parhaiten aikaisin aamulla. Minun teoriani on, että silloin ei vielä muista tämän maailman kataluutta, vaan on autuaassa unohduksen tilassa. Iltapäivään mennessä realiteetit ovat taas muistissa.
Edu Kettunen lopetti keikkailun 1980-luvun puolessa välissä, kun Broadcast-yhtye löi pillit pussiin. Sen jälkeen hän on toiminut tuottajana ja tehnyt muille biisejä. Omia albumeja on ilmestynyt tasaiseen tahtiin, viimeisin vuonna 2012. Musiikin lisäksi Kettunen on tehnyt piirroksia ja pienoismalleja. Häneltä on ilmestynyt myös kaksi lasten kuvakirjaa.
– Vuonna 2007 Hoedown-yhtyeen jäsenet pyysivät keikoille mukaansa ja siitä se sitten lähti.
Keikkaileminen on Kettusen mielestä nykyisin ihan erilaista kuin parikymppisenä. Silloin hän ihmetteli, että mitä hän tekee lavalla, kun siellä voisi olla kuka tahansa yleisöstä. Nyt pitkään musiikkia tehneenä hänestä on perusteltua nousta lavalle.
– Broadcast oli nuori bändi ja suksee oli kova. Melkein tärkeämpää oli se, miltä näytti kuin se, miltä kuulosti. Nykyään kun on stagella, tilanne on oikea ja aito eikä mitään hypeä. Hahmotan, että minulla on jotain annettavaa.
Vanheneminen ei tunnu Edu Kettusesta miltään. Ei, vaikka kerran noin 15-vuotias tyttö avasi yllättäen hänelle ruokakaupan oven.
– Ainut asia, josta huomaan tulleeni keski-ikään, on se, että enää en pelkää aikuisia ihmisiä. Olen tajunnut, että nyt minä kuulun siihen joukkoon. Vielä nelikymppisenä oli sellainen olo, että aikuiset ovat vähän pelottavia.
Sitten mies ajattelee tarkemmin.
– No kyllä se keski-ikä jossain tuntuu, polvia kolottaa ja niin poispäin. Alkaa pikkuhiljaa tajuta, että stoppi tulee jossain vaiheessa. Kuolema ei pelota minua, mutta ei tietysti riemastutakaan.
Nuoruutta Kettunen ei kaipaa. Se oli hänestä kamalaa aikaa.
– Teini-iässä olin ahdistunut ja koko ajan kaikki oli ihan palasina. Odotin vain, että elämä alkaisi ja pääsisi omilleen.
– Tässä iässä ei enää stressaa turhista asioista. Olen kotona tässä maailmassa: tämä on minun paikkani.
Edu Kettunen, Ninni Poijärvi, Mika Kuokkanen ja Olli Haavisto la 25.1. klo 18 Rekolan Kinossa, Rekolantie 43. Liput Tiketti.
Jaa tämä artikkeli: