Aineiden vankina
Kun Minna pyristeli eroon huumeista, vaikeinta oli syyllisyys ja häpeä.
Se oli rakkautta ensi hetkestä alkaen. Minna oli vasta 15-vuotias, mutta hän koki löytäneensä sen oikean. Alkoholi, tupakka, pilvenpoltto, ne eivät olleet mitään uuteen tuttavuuteen, amfetamiiniin, verrattuna.
Ensimmäisen amfetamiiniannoksensa Minna sai pari vuotta vanhemmalta poikaystävältään ja se olikin sitten menoa. Seurauksia Minna ei miettinyt sen enempää. Miksi olisikaan? Ei kukaan ajattele ryhtyvänsä narkomaaniksi, eikä 15-vuotiaan muutenkaan tarvitse miettiä, miltä elämä näyttää kymmenen vuoden päästä.
Narkomaani Minnasta kuitenkin tuli ja sen myötä paljon muutakin: valehtelija, hyväksikäytetty, rikollinen, koditon. Itsetuntonsa kadottanut, lapsensa huoltajuuden menettänyt. Nyt hän on noin nelikymppinen ja ollut kuivilla kaksi vuotta ja kolme kuukautta.
– Tavallinen elämä tuntui aluksi tosi tylsältä ja tasaiselta. Nyt se ei enää ole sitä.
– Jokainen päivä selvin päin on parempi kuin paraskaan päivä huumeriippuvaisena. Osaan iloita pienistä asioista. Kun on käynyt sellaisen helvetin läpi, pienet vastoinkäymiset eivät enää hetkauta, Minna sanoo.
Pakoon pahaa oloa
Joku voisi sanoa, ettei ole mikään ihme, että Minnasta tuli narkomaani. Isä joi, äitikin alkoholisoitui myöhemmin. Kaikki kielletty kiehtoi Minnaa, päihteet, rikollisuus.
– Itsetuntoni oli alhaalla. Tein mitä vain, että olisin saanut tuntea kuuluvani porukkaan.
Hän muistaa juoneensa lonkeroa nelosluokkalaisena, yläasteella hän poltti pilveä.
Minna aloitti opiskelut ammattikoulussa, mutta siitä ei tullut mitään. Huumeidenkäyttö huomattiin, ja hänet ohjattiin avohoitoon. Se auttoikin, hetkeksi.
– Käytön lopettamisen jälkeen sain tietää, että minulla on C-hepatiitti. Minut otettiin mukaan ryhmään, jossa tautia nujerrettiin interferonihoidolla.
– Se oli rankka hoito. Hiukset lähtivät, kuume nousi. Kävin töissä ja olin pysytellyt selvin päin, mutta ei siitä tullut mitään. Aloin taas vetää amfetamiinia.
Välit vanhoihin ystäviin ja perheeseen katkesivat. Minna tutustui vanhempaan mieheen, jolta sai huumeita.
– Olin hänen patjanaan saadakseni huumeita.
Tuttavat olivat tuttuja joko huumepiireistä tai baareista. Sieltä löytyi myös uusi on–off-ihmissuhde, joka toi Minnan elämään myös jotain pysyvää, lapsen.
Huijaamisen mestarit
24-vuotiaana Minna sai terveen pojan. Odotusaika sujui ilman päihteitä.
– Se oli tavallaan kitkuttelua, tavallaan helppoakin. Tieto siitä, että kohta voi taas vetää kamaa, vei jollain tavalla eteenpäin.
Lapsen synnyttyä Minna masentui ja retkahti. Hän sai kuitenkin neuvolahenkilökunnan vakuutettua päihteettömyydestään.
– Narkkarit eivät todellakaan ole tyhmiä. Vikaa ei ole niinkään älyssä vaan tunne-elämässä.
Tarhaikäisenä poika alkoi ymmärtää, mistä oli kyse. Hän pyysi äitiä luopumaan kaljapullosta ja ihmetteli kotoa löytyneitä ruiskuja, jotka Minna kuittasi diabetesta sairastavan ystävänsä välineiksi.
– Olin kieltämisen tilassa. En kokenut päihteitä ongelmaksi.
Rahaa Minna sai pätkätöistä, jotka kuitenkin usein loppuivat päihteiden käytön tultua ilmi. Lapsen isän kanssa oli riitoja ja väkivaltaa. Tuli ero. Lastensuojelutyöntekijät sijoittivat pojan kolme kertaa kiireellisesti pois kotoa.
– Ne kerrat pysäyttivät minut hetkellisesti, yritin parantaa tapani. Kävin myös A-klinikalla, mutten myöntänyt huumeiden käyttöä, ainoastaan alkoholin.
Lopulta poika otettiin huostaan.
– Olin oppinut pitämään kulissit kunnossa, enkä ollut hakenut apua osittain senkään takia, että olin pelännyt huostaanottoa niin paljon. Poika oli silloin ainoa, mitä minulla oli. Sen jälkeen millään ei ollut mitään väliä. Vedin vain kamaa.
Arjen opettelua
Rahoittaakseen huumeidenkäyttöään Minna oli ollut mukana ryöstöissä ja myynyt huumeita. Kerran hän jäi kiinni suuren huumesatsin hallussapidosta ja joutui vankilaan noin kuukaudeksi. Siellä Minna koki olevansa todella yksin ja aivan väärässä paikassa.
– Silloin rukoilin, vaikken ole koskaan ollut mikään fanaattinen Jumala-uskossani. Pyysin apua ja sain sitä. En tiedä mitä olisi tapahtunut, ellen olisi rukoillut.
Vapauduttuaan Minna asui nykyisen puolisonsa kanssa kavereiden nurkissa ja kävi välillä H-klinikan toimipisteessä. Pari pyysi päästä laitoshoitoon yhdessä. Lopulta paikka järjestyi toiselta paikkakunnalta.
– Aivan kuin joku voi onnettomuuden vuoksi joutua opettelemaan kävelemään uudelleen, me opettelimme tavallista arkea.
Vierotusoireet olivat helvetillisiä. Pahinta oli kuitenkin selviytyä henkisistä tuskista, syyllisyydestä, häpeästä ja siitä, mitä oli aiheuttanut läheisilleen. Vaikein pala oli myöntää, että riippuvuus oli estänyt Minnaa huolehtimasta myös siitä kaikesta tärkeimmästä, omasta lapsesta.
Kaikki, jotka auttoivat Minnaa ja hänen miestään kuiville, loivat kuitenkin toivoa.
– Hoitohenkilökunta ei koskaan nähnyt meitä pelkkinä nisteinä.
Kuka tahansa meistä
Nyt Minnalla on asunto, työ ja opiskelupaikka. Lastaan hän tapaa viikonloppuisin ja lomilla ja toivoo, että voisi vielä saada pojan luokseen pysyvästi.
Käännekohta äidin ja pojan suhteessa tapahtui jo kauan sitten, kun Minna sai myönnettyä, että käyttää huumeita.
– Olimme olleet silloin erossa muutaman kuukauden. Kerroin hänelle, että minulla on huumeriippuvuus. Aivan kuin kivi olisi vierähtänyt hänen sydämeltään. Hän tiesi olleensa oikeassa.
Minna käy terapiassa ja keskusteluryhmissä, joissa käsittelee asioita. Menneisyys kalvaa, mutta sitä ei voi märehtiä.
– En pysty muuttamaan sitä, mitä olen tehnyt. Pystyn kuitenkin vaikuttamaan siihen, millaista elämä on nyt.
Minna ei halua syytellä ketään siitä, että hänestä tuli narkomaani.
– Osittain syy voi olla geeneissä, mutta ehkä ennen kaikkea siinä, etten pystynyt käsittelemään asioita. Puolisollani on ihan tavallinen perhetausta, mutta hänestäkin tuli narkomaani. Kenestä tahansa voi tulla.
Kuka tahansa voi myös päästä aineista irti, jos todella haluaa. On vain oltava rehellinen, itselleen ja muille.
– Apua saa, jos sitä on valmis ottamaan vastaan. Ja käytännön asiat kyllä järjestyvät. On vain tehtävä oma osuutensa.
Haastateltavan nimi on muutettu.
Monenlaista apua on tarjolla
– Päihteistä eroon pääseminen vaatii pitkäjänteisyyttä. Yhdessä asiakkaan kanssa pohditaan, mikä pitää motivaatiota yllä ja mikä saa jaksamaan heikoimmat hetket. Pienetkin päihteettömät jaksot ovat arvokasta pääomaa, josta saa voimaa, Vantaan H-klinikan esimies Arja Kanerva summaa.
Kaikki eivät onnistu ensiyrityksellä. Kanervan mukaan tärkeää on kuitenkin miettiä sitä, mikä edellisellä kerralla meni pieleen ja mikä onnistui.
Myyrmäessä sijaitseva H-klinikka aloitti toimintansa vuonna 2009. Se tarjoaa neuvontaa, hoidon tarpeen arviointia sekä avohoitoa ja -kuntoutusta, joka voi sisältää yksilö-, pari-, perhe- ja ryhmätapaamisia. Apua saavat myös huumeidenkäyttäjien läheiset.
H-klinikalle voi tulla ilman lähetettä. Lisäksi H-klinikalla on terveys- ja sosiaalineuvontapisteet Tikkurilassa ja Myyrmäessä, joissa voi muun muassa saada puhtaita ruiskuja ja neuloja, käydä testeissä tai saada neuvontaa anonyymisti.
Sekä H-klinikan että neuvontapisteiden kävijämäärät ovat kasvaneet joka vuosi. Viime vuonna H-klinikalla kävi 420 eri asiakasta, neuvontapisteissä 1033. Eniten hoidettiin asiakkaita, joiden ensisijaisena päihteenä oli opiaatit kuten Subutex. Monesti käytössä on useita päihteitä kuten amfetamiinia, kannabista, rauhoittavia lääkkeitä ja alkoholia.
Huumeet eivät yleensä ole ainoa ongelma, johon asiakkaat tarvitsevat apua. H-klinikalla työskentelee moniammatillinen tiimi, joka voi auttaa esimerkiksi asumisasioissa.
Useimmiten huumeidenkäyttäjät tarvitsevat laitoshoitoa etenkin vieroitusvaiheessa. Siihen voi saada lähetteen H-klinikalta. Vantaan kaupungilla on päihdevieroitusyksikkö, mutta laitoshoitoa ostetaan myös muualta.
– Tavoite on, että vieroitushoitoon pääsisi kolmen vuorokauden sisällä, Arja Kanerva kertoo.
Jaa tämä artikkeli: