Äiti seisoi tuskissansa
Hiljaisen viikon laulut elävät taas voimakkaasti sisälläni. Nuo vanhat hymnit, joiden sanojen patina on syntynyt vuosisatojen käytöstä. Ne ovat kaikuneet katedraaleissa ihmisäänten kantamina soihtuina kohti Jumalan kasvoja.
Kun kontratenori laulaa pitkin, tummin vokaalein vaikkapa Giovanni Battista Pergolesin teosta Stabat mater, sieluni rauhoittuu. Arjen kohina vaikenee ja sydän katsoo kohti salaisuutta, mykkänä ja hiljentyen. Teos on kuin valo tuulisella, pimeällä tasangolla. On ihme, että se pysyy kirkkaana. On ihme, että se loistaa vuosisadasta toiseen sammumatta.
Teksti on usein myös viiltävän tuskaista. Stabat mater katsoo Marian äidintuskaa, kun tämän on nähtävä poikansa kuolevan. Maria tuntee sydämensä halkeavan kahtia. Hänen maailmastaan sammuu valo. Vasta teoksen lopulla kootaan murheen täyteys vapisevaksi pyynnöksi: kun ruumis kuolee, anna sielulle paratiisin kunnia.
Tekstin kirjoittaja rukoilee meille ristinkuoleman katsojille kestävyyttä ja palavaa rakkautta kantaa Kristuksen kanssa hänen kärsimystään. Yhdessä Marian kanssa ristin juurella seisova saa todistaa sen hetken, jolloin pimeys on täysi eikä lohdutusta ole.
Pitkäperjantain tekstit eivät vie meitä pidemmälle. Vasta pääsiäisaamuna saamme seisoa tyhjällä haudalla.
Jaa tämä artikkeli: