Ajattelu ei ole syntiä
Voiko ajatteleva, järkevä ihminen uskoa Jumalaan? Voiko tieteellisen maailmankuvan yhdistää kristinuskoon? Voiko aikuinen, vastuullinen ja hyvään pyrkivä ihminen pitää arvossa Raamattua, jossa on hyvän sanoman ohella myös pahoja kertomuksia, omituisia ohjeita ja sekavaa tarinointia?
Mielestäni voi. Välillä tämän vakuuttaminen on kyllä työlästä. Kirkostamme välittyy monelle jäsenelle sellainen kuva, että kristityn on joko hyväksyttävä koko paketti sellaisenaan, kyselemättä, tai annettava asian olla. Aivan kuin ajattelu olisi kirkossa pahakin synti.
Viime aikoina kuva kirkosta on alkanut ilahduttavasti avautua. Meillä on kovaäänisten kiilusilmäkristittyjen lisäksi kelpo jäseninä muun muassa tapakristittyjä, rivikristittyjä, kulttuurikristittyjä ja jopa kirkkoa rakastavia ateistikristittyjä. Nämä ovat viime aikoina antaneet haastatteluja lehdissä, ja vaikka jokunen perinnekristitty on saattanut moisesta kauhistuakin, kaltaiseni taviskristitty on ollut iloissaan. Tilaa on, kaikille!
Kulttuurissa on havaittavissa mielenkiintoinen muutos: kristinuskosta voi nykyään keskustella jopa julkisesti leimautumatta hihhuliksi.
Kirkon itseymmärrystä kohentavat myös muutamat viime vuosina julkaistut kirjat. Lämpimästi suosittelen esimerkiksi Juha Sihvolan teosta Maailmankansalaisen uskonto. Kirjoittaja pohtii, millaista on ajattelevan ihmisen usko.
Toinen lukemisen arvoinen teos on Kari Kuulan Kotona kristinuskossa. Raamattu, joka ei itse asiassa ole kirja, vaan tuhannen vuoden aikana muotonsa saanut kirjoituskokoelma, on Kuulan mukaan aika ”sekava ja vaikeaselkoinen”. Sitä ymmärtää paremmin, kun lukee myös muita kirjoja.
Kuulan kirjan keskeinen oivallus on, että kristinusko ei ole vielä valmis. Se on jatkuva, aina uudelleen muotoutuva prosessi, eikä se elä kirjoissa vaan ihmisissä.
Nyt käsitämme jo, että usko ja järki voivat mahtua samaankin päähän.
Jaa tämä artikkeli: