Amaryllis
Sain amarylliksen ja laitoin sen vähävaloiselle keittiön pöydälle. Kun aamulla menin katsomaan sitä, sen kalpea ja jäykkä varsi oli saanut hiukan punerrusta.
Ensin amaryllis oli kuin kiveä, monoliitti. Sitä katsoessa ei jaksanut uskoa näkymättömään kauneuteen.
Meidän tuntosarvemme harjaantuvat elämässä usein juuri tähän. Suurin osa kauneuden, ilon ja valon koodeista vain viittaa johonkin mahdolliseen, tulevaan. Arki ei ole laajakangaselokuva, jossa värit ja äänet hyökyvät jatkuvalla volyymilla.
Kolmen päivän ajan seurasin lumoutuneena, millä voimalla kasvi työnsi verenpunaista, loistavaa kukkaa nupustaan. Sen olisi voinut nähdä tapahtuvan — niin kuin kovasti nopeutetulla filmillä. Harmaassa talven valossa kukka ponnisteli kuin synnyttäjä voitonvarmana, täynnä vimmaa. Täältä tullaan, elämä!
Niin häikäise maallinen katseeni, sinä lyhtyjen lyhty! Riemusta kasvat tähän niukkaan valoon. Riemu kannatelkoon meitä kanssasi.
Jaa tämä artikkeli: