Sankaruutta ja komiikkaa. – Minua on aina kiinnostanut yhden yksityisen ihmisen taistelu suurta instanssia vastaan, sanoo Vepe Hänninen. Jekku-koira esiintyy kirjassa Ludwigina.
Arvaamaton on elämä
Koskaan ei voi täysin vakuuttaa elämää. Tarvitaan vain pieni sattuma, ja kaikki voi muuttua, pohtivat palkitut kirjailijat Vepe Hänninen ja Timo Saarto.
Teksti Outi Reinola
Kuvat Jani Laukkanen
Tekstit ovat herättäneet huomiota. Saarto voitti Kariston romaanikilpailun ja sai vuonna 2011 myös Helsingin kaupunginkirjaston 12 osumaa -tunnustuspalkinnon. Hänninen palkittiin juuri vuoden 2012 parhaana käsikirjoittajana hullunhauskasta Varasto -elokuvasta. Molempien esikoisromaanit syntyivät vasta yli viisikymppisenä.
Lisäksi kirjailijoita yhdistää samanlainen tausta: nuoruus seurakunnassa, kitaransoitto, biisien teko, kiinnostus kirjoihin ja kirjoittamiseen, opiskelu teologisessa tiedekunnassa ja työ nuorisopappina Helsingissä. Sitten sisäinen palo veti kirjoittamisen maailmaan.
Onko vinkkejä, miten kirjailijaksi kypsytään? Voiko vielä viisikymppisenä aloittaa uuden uran?
– Totta kai pohdin kirjaa aloittaessani, olenko liian vanha, kun kirja ilmestyy, kertoo Timo Saarto, 55.
– Sitten tajusin, että olen joka tapauksessa sinä vuonna täsmälleen yhtä vanha, tulipa kirjaa tai ei.
– Kannatan pieniä askelia. Itse aloitin kirjoittamalla muutaman liuskan mittaisia tarinoita, joista siirryin novelleihin. Kun huomasin, että ne menestyvät, uskalsin kirjoittaa lisää, Saarto jatkaa.
Hänen romaaninsa voitti Kariston kilpailun 474 käsikirjoituksen joukosta.
Veli-Pekka eli Vepe Hänniselle, 53, käänne ryhtyä kirjoittajaksi tapahtui vuonna 1995, kun hän pääsi Teatterikorkeakoulun tv- ja elokuvakäsikirjoittajien koulutusohjelmaan. Sen jälkeen Hänninen on kirjoittanut monia menestyssarjoja ja elokuvia (muun muassa Kylmäverisesti sinun , Suojelijat , Varasto). Tänä syksynä WSOY:ltä ilmestynyt Minä, vakuutusetsivä on hänen ensimmäinen romaaninsa.
– Kun pääsin käsiksi tarinoihin, tajusin, että juuri tätä haluan tehdä. Kirjoittamalla voi vaikuttaa ja herättää lukijassa tunteita.
Kummassakin kirjassa valpas lukija löytää yhteyden yliluonnolliseen tai kristilliseen maailmaan. Onko uskonnosta vaikea kirjoittaa? Kannattaako sitä käyttää kirjan mausteena?
– En osaa laskelmoida, mikä kannattaa. Kirjoitan siitä, mikä luontevasti syntyy. Mutta tietenkin oma taustani vaikuttaa tekstiin. Toisaalta uskonto on turhaan teksteissä ohitettu, kun suomalaisista noin 80 prosenttia käy rippikoulun, Hänninen miettii.
– Hengellisiä asioita voi myös sanoittaa hyvin ei-hengellisesti. Kirjassa voi käyttää uusia käsitteitä kuvaamaan kristillisiä ilmiöitä, Saarto pohtii.
Vaiteliaassa pojassa onkin kuvattu esimerkiksi hyvin vaikuttava hetki isän ja pojan kohtaamisesta, joka väistämättä tuo tuhlaajapoikavertauksen mieleen.
– Jokaisella ihmisellä on aina jokin maailmankuva ja jotkin arvot, joiden pohjalta hän tekee valintoja, Hänninen muistuttaa.
Hänen romaanistaan löytyy hulvaton kohtaus, jossa entinen seurakuntanuori ja pioneeri päätyvät nyrkkitappeluun vakaumuksensa vuoksi. Kumpikaan ei oivalla, että molempien todellinen arvo on sama: ahneus.
– Ahneushan on nykyään se ainoa arvo, jota koko meidän bisneskulttuurimme kunnioittaa, Hänninen tiivistää.
Hännisen kirja on pikemminkin tragikoominen veijaritarina kuin perinteinen dekkari. Sen päähenkilönä seikkailee Reko Laulumaa, vakuutusetsivä, joka tarinan edetessä ryhtyykin puolustamaan vakoilunsa kohdetta eli vakuutuspetosta tehnyttä pariskuntaa.
– Joku voi kysyä, miksi päähenkilöni puolustaa rikollisia, mutta niinhän Jeesuskin teki. Eivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat. Juuri siitähän on armossa kyse. Saat jotain, mitä et ole ansainnut.
– Sitä paitsi minua on aina kiinnostanut yhden yksityisen ihmisen taistelu suurta instanssia vastaan. Siinä on enemmän sankaruutta ja toisinaan myös komiikkaa.
Hänninen kertaa julkisuudessa viime aikoina esiintynyttä keskustelua vakuutusoikeudesta ja vakuutuslääkärien toiminnasta.
– Vakuutuslääkäri voi tehdä päätöksen ihmisen koko elämästä edes tapaamatta kyseistä henkilöä. Vasta nyt on herätty huomaamaan, että vakuutusoikeudessa yhdeksän tapausta kymmenestä tuomitaan aina vakuutusyhtiön eduksi. Miksiköhän?
– Miten sairas ja masentunut työkyvyttömyyseläkkeen hakija jaksaa ryhtyä taisteluun suurta laitosta vastaan, jolla on tukenaan armeija juristeja? Hänninen kysyy.
Vakuutusala on Hänniselle itselleen uusi valloitus. Sitä varten hän on perehtynyt sekä vakuutustapauksiin että vakuutusetsivän työhön. Ja onhan Hänninenkin yhden lajin vakuutuksia aikoinaan kaupannut.
– Minähän olen työskennellyt myyntineuvottelijana Oy Kirkko Ab:ssa ja myynyt vakuutuksia kuolemanjälkeisen elämän puolesta, Hänninen hymähtää sarkastisesti.
– Eikö siinäkin ole kysymys yrityksestä vakuuttaa oma elämänsä?
– Mutta elämää ei voi koskaan täysin vakuuttaa eikä elämän hauraudesta pääse mihinkään. Mitä enemmän ihminen haalii vakuutuksia, asentaa valvontakameroita tai panssaroi itsensä erilaisten lukkojen taakse, sitä turvattomammalta elämä tuntuu.
Hännisen musta huumori kätkee usein sisälleen terävää kritiikkiä tavanomaisuutta vastaan. Huumorin kohteena voivat olla kirkko, kivekset tai kuolemanpelko. Kuvaavaa on, että kivessyöpää sairastava päähenkilö menettää kirjassa viimeisenkin tulevaisuuden turvansa: mahdollisuuden saada omia lapsia.
Reko Laulumaallakin on syvä huoli siitä, miten hän selviää elämästä, kun vanhuuden varalle ei ole mitään turvaa. Ei ihmisen huoli tulevaisuudesta ole hyvinvoinnin keskellä hävinnyt minnekään. Monia kalvaa jatkuva pelko siitä, säilyykö työpaikka tai kestääkö talous.
Pelko on Hänniselle tuttua. Hän työskentelee vapaana kirjoittajana vailla säännöllisiä kuukausituloja.
– Jatkuvasti on vain uskottava, etten tule kuolemaan nälkään. Mutta onko tilanteeni kovinkaan erilainen työssäkäyviin verrattuna? Tänä päivänähän kuka vain voi tulla irtisanotuksi koska vain. Ei meistä kukaan voi vakuuttaa elämäänsä kahta vuotta pidemmäksi aikaa, sillä muutos on jatkuvaa.
– Ennen oltiin luonnon armoilla, nyt ollaan markkinatalouden armoilla, Hänninen miettii.
Vielä 50-luvulla kaikki oli toisin – vai oliko?
– Ainakin elämä oli näennäisesti rauhallisempaa, toteaa kirjoittamisprosessin yhteydessä aikakauteen perehtynyt Timo Saarto. Vaiteliaan pojan tarina sijoittuu elävästi 1950-luvun Puu-Pasilaan – puutarhakaupunkiin, joka nyt on jo kadonnut.
– Oli kiehtovaa tutustua menneeseen maailmaan. Vielä 1950–60-luvuilla Suomi oli aivan erilainen maa. Sosiaaliturvaa ei juuri ollut ja kaupungilla näkyi ”puliukkoja”. Ihmiset olivat paljon enemmän kohtalonsa armoilla kuin nyt. Toisaalta keskinäinen riippuvuus oli omiaan lisäämään yhteisöllisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, joita nykyään niin kovasti kaivataan.
Näistä ilmiöistä kertoo myös kirja. Juonen käänteisiin on kätketty kaatopaikan rappioalkoholistit, taloudellisten vaikeuksien keskellä kamppaileva yksinhuoltajaäiti ja koulukodista adoptoitu vaitelias poika. Nostalgisen dekkarin päähenkilö Visa Degerlund on vakavan trauman vuoksi menettänyt puhekykynsä. Sen tilalle on astunut kommunikointi yliluonnollisen kanssa, mikä auttaa myös rikoksen selvittelyssä. Visa saa tietoa outojen ilmiöiden kautta.
Saarto ei halua ”selittää pois” kirjan mystistä elementtiä.
– Ihminen pyrkii aina selittämään kaiken järjen avulla. Tosiasia kuitenkin on, että myyttinen maailmankuva on ollut paljon kauemmin osa ihmisyyttä kuin tämä rationaalinen maailma. Kaikkea ei voi koskaan selittää, sillä elämään kuuluu myös sen yöpuoli eli tuntematon ja selittämätön.
Sama ilmiö näkyy myös kirjoittamisessa.
– Kirjoittamista on verrattu fossiilin kaivamiseen. Et voi tietää, mitä nousee esiin, joten jokainen lapiollinen voi viedä eri suuntaan. Kun kirjoitan, en aina tiedä, minne tarina minua kuljettaa.
Saarto miettii sopivansa tempoltaan paremmin 1950-lukuun kuin nykyaikaan.
– Annan itselleni oikeuden olla hidas ja tehdä asioita oman sisäisen rytmini mukaisesti. Tarvitsen joutilaisuutta ja tilaa intuitiolle.
– Kirjoittamisessa on pitkälti kysymys kestämisestä. On kestettävä omaa riittämättömyyttä, tarinan keskeneräisyyttä, epävarmuutta ja ”verryttelyversioiden” huonoa tekstiä. Ja sitä, että kestää aina aikansa ennen kuin tarinan palaset loksahtavat paikoilleen.
Timo Saarto on oppinut elämänsä aikana sekä kunnioittamaan että kuuntelemaan sisäistä ääntään.
– Se ääni saattaa olla paljon hengellisempi ääni kuin ympäristön vaatimukset ja velvoitteet. Ei hyvä elämä aina ole sitä, että tehdään ahkerasti töitä kello 8–16. Jokaisella on oma tiensä kuljettavanaan.
Vaikka vakituinen papin virka Vuosaaressa on elettyä elämää, Saarto miettii papin työn olleen hyvä pohja luovalle ajattelulle.
– Pappina pääsi jatkuvasti eläytymään erilaisten ihmisten elämäntilanteisiin ja kohtaloihin. Olen kiitollinen siitä mahdollisuudesta. Nyt on kuitenkin aika keskittyä kirjoittamiseen.
Kirjoja ja kirjailijoita tapaa myös
Helsingin kirjamessuilla 25.–28.10.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Pappi kirjoitti Helsingistä dekkarin, jossa tulee runsaasti ruumiita marraskuussa vuonna 1917
Hyvä elämäKonnat taistelevat kaupungilla ja Vallilan metsämökissä Timo Saarron kolmannessa jännitysromaanissa.