Arvio: Ihmisiä rakkauden armoilla
Alice Munron novelleissa vetovoima ajaa joko toisen luo tai toista pakoon.
Barbara pettää miestään pihapiirissä. Mies alistuu vaieten aisankannattajaksi. Nuorena vietelty, ronski Margot löytää miehensä teinin seurasta ja ajaa tämän mäkeen. Almeda, vanhapiikarunoilija 1800-luvulla, haaveilee kainosti kotikylänsä mahtimiehestä. Vielä enemmän hän nauttii yksinäisestä kirjoittamisesta kylän ääniä kuunnellen, itsensä huumanneena.
Alice Munron novellit kertovat rakkauden asettamista ansoista Kanadan maaseudulla. Vastustamaton voima ajaa ihmisiä toistensa luo tai pakoon toisiaan, eikä jälki ole aina kaunista. Suhteet rakoilevat, ystävyydet kärsivät. Ehjää ja puhdasta ei elämässä oikein saa, avioliitossakaan.
Novellien henkilögalleria on laaja ja vivahteikas, tiiviillä vedoilla kuvattu. Tarinoihin mahtuu nuoruutta, keski-ikää ja vanhuutta. Juonet polveilevat yllätyksellisesti kuin elämä ja henkilöt tulevat niin iholle, että on luettava loppuun asti.
Naisten roolipaineissa oman tilan tarve on vahva. Munron naiset ottavat tilansa, kuka rakastajan sylissä, kuka kaukana opiskellen tai luoden. Jälkikäteen voi hahmottaa tapahtumien järkeä, tai jälkiä, ihmissuhteiden verkostossa.
Miehet nähdään etäältä, ehkä naisia utuisempina, muttei ihanteellisempina. Ihminen on raakile, jota elämä ja rakkaudet kypsyttävät joskus muotopuoleksikin. Ehkä raadollista, mutta silti armollista: että joku taitaa kuvata ihmistä ja hänen sokeita pisteitään näin tarkkanäköisesti.
Jaa tämä artikkeli: