Alli Jukola ei vaikerra, syyttele eikä kadu. Kuva: Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Arvio: Niin se elämä vaan meni

Äitien huoli lapsistaan ei pääty edes kuolemaan, ei ainakaan Alli Jukolan.

• 21.04.2015 16:10
• Marja Kuparinen

Kumpulalainen yksinhuoltaja Alli Jukola katselee Willensaunan näyttämöllä seitsemää poikaansa jostain tuolta taivaasta: Siellä ne jullikat yrittävät saada elämänsä syrjästä kiinni. Tiukkaa näyttää tekevän.

Tässä kuoleman jälkeisessä tilassa äidin konkreettinen huolehtiminen on jo päättynyt, mutta rakkaus, muistot ja välittäminen jatkuvat niin kuin ennenkin.

Paula Siimeksen Alli Jukola on verevä nainen, sellainen joka tunnustaa mitään katumatta eläneensä. Miehiä tuli ja lähti. Oli Juho Jukola, yhden illan ilo Tumelo ja elämän suuri rakkaus Ben. Tulivat pojat – niin omat kuin omiksi otetut. Yhtä rakkaita olivat kaikki. Sitten tulivat sairaus ja kuolema.

Mika Myllyaho ja Taina West ovat dramatisoineet Riina Katajavuoren Wenla Männistö -romaanista seitsemän veljeksen äidin Allin tarinan. Tuloksena on elämää hyväksyvästi katseleva tunnin monologi.

Allin tuntoihin on monen äidin helppo samastua.

Parasta tässä Kumpulan katuja tallanneessa ja verovirastossa työskennelleessä avarasydämisessä Allissa on hänen olemuksensa. Hän ei vaikerra, syyttele eikä kadu. Hän sanoi aikanaan elämälle kyllä, ja se antoi täyden sylin.