Lasten kesäsiirtola toimi Mäntysaaressa Helsingissä vuodesta 1917.
Arvio: Taistelu syntiä ja köyhyyttä vastaan
132-vuotiaan HelsinkiMission historiikki näyttää, miten Helsingissä elettiin ennen hyvinvointivaltiota.
”Kaupunkilähetyksen sisaren tehtävänä oli usein myös tyhjentää koti räyhäävistä juopoista, jotta äiti ja lapset pääsivät kotiin.”
Mitä meillä oli ennen HelsinkiMissiota ja sen satoja vapaaehtoisia? No, oli Kaupunkilähetys, joka perustettiin jo vuonna 1883. Köyhäinhoito siirtyi asetuksella seurakunnilta kunnille vuonna 1879, mutta tuon ajan nopeasti kasvavassa Helsingissä etenkin työväestön köyhyys ja kurjuus oli suurta. Kunnan tehtäväksi tuli vain auttaa alaikäisiä sekä työkyvyttömiä aikuisia, joilla ei ollut omaisia. Jos työkykyinen yli 15-vuotias kieltäytyi töistä, häntä sai kurittaa ruumiillisesti.
Kaupunkilähetys syntyi vastaamaan ihmisten ”hengelliseen ja ruumiilliseen hätään”, kertoo dosentti Ville Jalovaara ansiokkaassa historiikissaan Älä jätä ihmistä yksin (Kirjapaja 2015). Työn kohteena olivat orvot, kodittomat, sairaat, köyhät, juomarit, vapautetut vangit ja ”langenneet naiset”.
Ensimmäiseksi pantiin pystyyn varattomien soppakeittiö Punavuorenkatu 17:n piharakennukseen, jota kutsuttiin lähetysmajaksi. Sen johtajattareksi tuli diakonissa Cecilia Blomqvist. Alkuaikojen toimintaa kuvaa työttömien naisten ompeluseura. Vaatteita ommellessa kuunneltiin pappien pitämiä raamattutunteja.
| Kaupunkilähetyksen Korson poikakoti toimi 1940-luvun lopulle saakka. |
Punavuori oli tuolloin melkeinpä slummia: ahtaus, köyhyys, huono-osaisuus ja prostituutio leimasivat aluetta. Vuonna 1885 sinne perustettiin lastenseimi, jotta köyhät äidit pystyivät käymään töissä, sekä ”teollisuus- ja käsityöläispoikien” asuntola. 1900-luvun alussa Kaupunkilähetys avusti vuosittain yli tuhatta yksilöä tai perhettä antamalla polttopuita, ruokaa, lääkkeitä, vaatteita tai pieniä rahasummia. Eniten varoja yhdistys sai kirkolta, mutta myös läheinen Sinebrychoffin tehdas lahjoitti isoja summia.
1904 valmistui uljas työkeskus Betania Merimiehenkadun ja Perämiehenkadun kulmaan. Siellä toimi aikanaan myös prostituoitujen turvakoti. Nykyään talo palvelee Punavuoren asukastalona.
Kaupunkilähetyksessä tartuttiin vuosikymmenten mittaan reippaasti yhä uusiin työmuotoihin.1890-luvulla yhdistyksen pyhäkouluissa kävi lähes 1500 lasta. Muista työmuodoista mainittakoon 1915 perustettu Ryttylän työsiirtola ”siveellisesti ja ruumiillisesti sortumassa oleville miehille”.
Kulosaaren edustalla oleva Mäntysaari vuokrattiin lasten kesäsiirtolaksi. Vähävaraisten perheiden lapset saivat siellä aterian ja pääsivät uimaan ja soutelemaan. Muutkin toimijat järjestivät köyhien perheiden heikkokuntoisille lapsille kesätoimintaa. Vanhemmathan olivat töissä.
| Kaupunkilähetyksen halkotarha tarjosi työttömille miehille työtä kerjäämisen vaihtoehtona. |
Sisällissodan jälkeen valkoisten puolelle asettunut yhdistys perusti lastenkoteja sotaorvoille. Pasilaan avattiin lasten ”päivähuoltola”, jotta punalesket pääsivät töihin.
Nurmijärvelle perustettiin Kylänpään siirtola ”siveellisesti suojattomille” nuorille naisille. Moni heistä oli raskaana ja oli saanut siksi potkut palvelijan paikastaan. Osan asukkaista toi poliisi, osan lähetti köyhäinhoitolautakunta.
Talvi- ja jatkosodan jälkeen avustustoiminnan merkitys väheni, ja kerhojen rooli kasvoi. 1950-luvulla suuret ikäluokat täyttivät kerhot. Pukinmäessä järjestettiin lapsille palstaviljelyä ja muuta ulkoilmatoimintaa. Työn toiseksi painopisteeksi tuli vanhustyö. Aloitettiin vanhusten kerhotoiminta, jolla pyrittiin vähentämään vanhusten yksinäisyyttä – jo silloin.
Lähes 80 vuoden ajan Kaupunkilähetystä johti joko B.H., Veikko tai Olavi Päivänsalo. 1980- ja 1990-luvuilla Kaupunkilähetys oli hiipuva järjestö, joka etsi paikkaansa kovasti muuttuneessa yhteiskunnassa. Olli Valtosen johdolla yhdistys muutti nimensä HelsinkiMissioksi vuonna 2005, ja siitä alkoi uusi tarina.
Ville Jalovaaran historiikkijärkäle kiinnostanee monia HelsinkiMission uusiakin vapaaehtoisia. Jalovaara pujottelee taitavasti yksityisen ja yleisen, Kaupunkilähetyksen sekä koko Helsingin ja Suomen historian välillä. Muutokset tulevat ymmärrettäviksi, kun niitä peilataan muuta kehitystä vasten. Kieli on selkeää ja kuva-aineisto runsasta. Räikeimmissäkin yksityiskohdissa Jalovaara säilyttää tahdikkuuden ja tutkijan viileyden.
Teos näyttää, miten täällä elettiin ennen hyvinvointivaltiota.
Kirjapaja 2015.
Jaa tämä artikkeli: