Arvio: Tarinat vievät ihmismielen syvimpiin sopukoihin
Hannu Väisänen ja Ljudmila Ulitskaja ovat kertojia, joiden tarinoissa maistuu elämä.
Oma elämä on ollut Hannu Väisäselle kirjailijana ehtymätön lähde. Nyt hän on kirjoittanut teoksen Piisamiturkki ja muita kertomuksia, joiden todetaan perustuvan Väisäsen omakohtaisiin kokemuksiin.
Väisäsen kertomusten henkilöt tulevat eri puolilta maailmaa, ja heillä on kaikilla omat erikoisuutensa. Heidän olemustaan leimaa myös tietynlainen yksinäisyys ja erillisyys.
Kokoelma alkaa kertomuksella Itse tehty viili, joka kuvaa Väisäsen edesmennyttä äitipuolta. Kyseessä on surullinen tarina naisesta, jonka piisamiturkki muuttuu vuosien mittaan yhtä repaleiseksi kuin oman elämän hallinta.
Tarinaa isketään myös muun muassa Brooklynin korkeimmalla paikalla asuvasta vanhasta herrasta ooppera- ja pornoharrastuksineen, New Yorkissa pientä hyvin varustettua ruokakauppaa pitävästä vaatimattomasta Eli Zebbahista, Winston-Salemissa tupakkakasvien hyödyllisyydestä intoilevasta muistisairaasta miljonääristä, Kouvolassa tupakoinnin rytmittämää elämää viettävästä eronneesta miehestä ja Toulonissa neljän lauseen viestejä upseerimiehelleen sukellusveneeseen lähettelevästä naisesta.
Kertomuksissa näkyy kuvataiteilijan herkkä havainnointikyky: henkilöitä, tapahtumia ja ympäristöjä kuvataan pikkutarkasti ja maalailevasti. Väisänen on yhtä lailla kotonaan miljonäärin lukaalissa kuin supermarketin kassan arjessa. Moniulotteiset tarinat vievät ihmismielen syvimpiin sopukoihin ja saavat samalla melkoisen absurdeja sävyjä.
Hannu Väisänen: Piisamiturkki ja muita kertomuksia. Otava 2015.
Venäjän arvostetuimpiin nykykirjailijoihin kuuluva Ljudmila Ulitskaja
kuvaa Tyttölapsia- kokoelmassaan lasten ja nuorten maailmaa 1950-luvun vaihteen Neuvostoliitossa. Kokoelmaan sisältyy kaksi erityyppistä kertomussikermää, Tyttölapsia ja Lapsuus -49.
Ensin mainitussa osuudessa kerrotaan samaa luokkaa käyvistä moskovalaistytöistä. Tarinoissa esiintyy muun muassa tyttöjen välistä kilpailua, sisarkateutta, koulukiusaamista, seksuaalisuuden heräämistä, kimurantteja perhekuvioita ja nuorelle neuvostokansalaiselle asetettuja vaateita. Kiinnostavaa on, miten veljeyttä ja tasa-arvoa korostaneessa yhteiskunnassa on näkyvissä selkeitä luokkaeroja, mikä ilmenee esimerkiksi tyttöjen kodeissa ja vaatetuksessa.
Lapsuus -49 puolestaan kuvaa köyhissä oloissa eläviä neuvostoliittolaislapsia, joista osa on sotaorpoja. Yhdelle heistä jo siipirikko vaha-ankka tuntuu suurelta aarteelta. Onneksi maailmassa tapahtuu ihmeitä, jotka tuovat valoa kaiken kurjuuden keskellä.
Ulitskajalla on mahtava kertomisen taito: tarinat tosiaan tempaisevat mukaansa. Niistä näkee, miten samantyyppisiä lapsuuden ja nuoruuden tuntemukset ja kokemukset ovat ihmisen kasvuympäristöstä riippumatta. Kirjailija ilmaisee tämän osuvasti kokoelman alkulehdellä: ”Ihmiselämässä on erityisiä herkkyysjaksoja. Ennen kaikkea sellainen on lapsuusaika, jolloin kaikki on suurennettua, voimistunutta ja lisävärien täyttämää, aivan kuin olisi jokin toinen väri- ja äänispektri… Lapsen stereoskooppinen näkö toimii yhä: lapsuusmuistoni eivät jätä minua rauhaan.”
Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia. Siltala 2015.
Jaa tämä artikkeli: