Arvio: Vahva, vahvempi, voimaileva nainen
Riikka Ala-Harjan uusin romaani käsittelee ruumiillisuutta.
”Naiset treenaavat hulluna, mutta harvemmin ne leveilevät. Yksi sairaanhoitaja selitti kerran, että hän käy salilla siksi, että jaksaisi nostella vanhuksia. Minulla ei ole mitään noin hienoa syytä, en minä tarvitse voimaa varsinaisesti mihinkään.”
Mihin nainen tosiaan tarvitsisi vahvuutta? Sellainen kuin kirjan päähenkilö, alaisiaan ohjaava Saara, joka huolehtii seitsemänvuotiasta pojastaan enimmäkseen yksin.
Riikka Ala-Harjan seitsemännessä romaanissa Kevyt liha keskitytään ruumiillisuuteen. Kansallisteatterin valosuunnittelijana Saara miettii Daavidin patsaan lihasten valaisemista. Ihastus on pieni ja hintelä mies, joka arvostaa Saaran lihaksikasta vartaloa. Esimies on huonokuntoinen pullero, joka tsemppaa mieluummin Saaraa nostamaan painoja kuin kokeilee itse. Saaran kapeaselkäinen poika ihailee äitinsä hauiksia ja tahtoo tulla kaikkia tyttöjä vahvemmaksi.
Tarina etenee peilailijoiden kuntosalilla, Kansallisteatterin näyttämävaloissa, pojan sirkuskoulussa ja vähän myös verhojen takana asunnoissa, joissa tarkastellaan kehoja ihan läheltä.
Saara erottelee koristelihakset ja muut. Salilta saa ryhtiä, kauneutta ja virkeyttä, mutta siellä käy myös tavoitteisiinsa jämähtäneitä kehonpalvojia, jotka vaativat itseltään yli kohtuullisuuden.
Romaania kansoittavat tunnistettavat, inhimilliset tyypit, joista ei ole tehty karikatyyrejä. Lauseet ovat riisuttuja ja ilmaisuvoimaisia. Kaksinkertaisen Finlandia-palkintoehdokkaan kirja etenee vaivattomasti kuin hyvin treenattu urheilusuoritus.
Lopuksi liha on kevyt.
Jaa tämä artikkeli: