Krista Kososen Jelena on sateen kastelemanakin hallittu.
Arvio: Viimeisellä rannalla
Vanja-eno. Kansallisteatteri.
”Mun tunteet valuu hukkaan kuin kuoppaan valuva auringon säde”, valittaa Anton Tsehovin Vanja-eno-näytelmän nimihenkilö. Kansallisteatterin suurella näyttämöllä häntä esittää Kristo Salminen. Eikä hän ole 1800-luvun lopun rappeutuvaan maalaiskartanoon kokoontuneesta seurueesta ainoa, jonka elämä on hyljännyt.
Krista Kososen Jelena on intohimossaankin hallittu, toisin kuin nuori ja rakkauden haaveissaan estoton Sonja (Emmi Parviainen). Lääkäri Astrov (Eero Aho) on myös perin sympaattinen hahmo: uhrautuva, kärsivä ja yksinäinen.
Kaikilla on tukahdutettuja toiveita ja täyttymättömiä unelmia. Kaikkia lannistaa vaihtoehtojen puute. Näytelmän äänitehosteet ennustavat kuitenkin suurta muutosta.
Vanja-enon lavastus on upea. Näyttämökuvat ovat pakahduttavan kauniita. Jelenaa kasteleva sadekin tuntuu alistumisen symbolilta. Haurastuva rakennus korostaa yhden maailman loppua.
Paavo Westerbergin ohjaamat kohtaukset kulkevat vahvoina.
Ihmiset puhuvat kyllä toisilleen, mutta kukin on lopulta onnettomuudessaan yksin. Kärsimys elää hiljaisuudessa – tai humalassa.
Kuinka näitä ihmisiä voisi olla rakastamatta? Eivätkä he ole ollenkaan kaukana meistä. Katsokaa ja avatkaa sydämenne.
Jaa tämä artikkeli: