Owe Wikströmin mukaan kristinuskon voima on ”suuressa myötäkärsijässä”, Kristuksen myötätunnossa ihmistä kohtaan. Kuva: Jukka Granström
Asemapaikkana Eurooppa
”Moni pappi näyttää elävän väärinkäsityksessä, jonka mukaan ihmiset makaavat öisin valveilla ja kaipaavat Jeesusta. Näin ei kuitenkaan ole, vaan moni voi hyvin ja viihtyy elämässään kaipaamatta mitään syvempää tarkoitusta.”
Ruotsalaisen uskonnonpsykologian professorin Owe Wikströmin haastavat sanat syksyltä 2005 eivät jätä rauhaan. Tämän vuoden huhtikuussa Lapuan hiippakunnan piispa Simo Peura sanoi vuorostaan jotakin, joka ylitti Kotimaa24.fi-sivuston uutiskriteerit.
Kirkon lapsityöntekijöille puhuneen Peuran mukaan ”meidän tulee tiedostaa se, että Suomesta on tulossa lähetyskenttä”. Piispan mukaan kristillinen kasvatus ohenee kouluissa ja päiväkodeissa, ja kodeissakin lapset saavat yhä vähemmän kristillistä kasvatusta. Kirkolla on yhä vahva jalansija erityisesti maaseudun paikkakunnilla, mutta suurissa kaupungeissa tilanne muuttuu nopeasti.
Jotkut puhuvat jo koko Euroopasta lähetyskenttänä eli kristillisen lähetystyön kohdealueena. Tämä kertoo murtumasta vanhojen eurooppalaisten kirkkojen itseluottamuksessa. Vielä sukupolvi tai kaksi sitten Eurooppa oli kotikenttää, josta matkustettiin kaukomaille toteuttamaan Jeesuksen antamaa lähetyskäskyä.
Vanhan mantereen kirkkoja ei järisytä vain jäsenkato ja perinteisen uskonnollisuuden oheneminen. Lähetyskenttäpuheiden takana kuuluu epävarmuus siitä, onko evankeliumilla kaikupohjaa korkean koulutuksen ja kulutustason maissa.
Lähes viime vuosiin saakka Suomen kirkolliset lehdet kertoivat luottavaisina yhteistä tarinaa, jossa kirkko oli keskellä kylää. Rovastit tulkitsivat uskonnollista tilannetta turvallisesti kansankirkollisten silmälasien läpi. Tuossa maailmassa jokainen, joka kuuli sunnuntaiaamuna kirkonkellojen äänen, oli kristitty.
Nyt pappien pitää opetella puhumaan uudella tavalla. Julkisessa keskustelussa kirkko on usein altavastaaja, jonka pitää perustella olemassaolonsa ja paikkansa yhteiskunnassa. Ihmiset ovat äärettömän herkkiä hierarkioita kohtaan ja kääntävät nopeasti selkänsä, jos kirkko sanoo, että ”asia on näin, koska se on näin”.
Euroopan uskontokartta on mosaiikki, jonka tekemiseen osallistuu useampikin kansainvälinen tutkimuslaitos. Tarkan kuvan saamista vaikeuttaa se, että monet maahanmuuttajat eivät kuulu mihinkään rekisteröityneeseen uskonnolliseen yhdyskuntaan. Tiedot heidän uskonnollisuudestaan perustuvat tutkijoiden arvioihin.
Jälkikristillisestä maanosasta puhuvien kannattaa ottaa huomioon, että eurooppalaisista 76 prosenttia pitää itseään kristittyinä. Euroopassa elää kaikkiaan 565 560 000 kristittyä, enemmän kuin missään muussa maanosassa. Maailman kaikista kristityistä 26 prosenttia elää Euroopassa.
Uskontojen asemaa on Euroopassa on hahmotettu myös kysymällä, kuinka ihmiset kokevat oman uskonnollisuutensa. 22 euroopan maata oli mukana vuonna 2008 kootussa ISSP-tutkimusaineistossa (International Social Survey Programme), jossa selvitettiin muun muassa Jumalaan uskomisen yleisyyttä.
Suomalaisista noin 20 prosenttia vastasi uskovansa Jumalaan ilman mitään epäilyjä, ja 25 prosenttia ilmoitti uskovansa epäilyksistään huolimatta. Jumalauskossaan epävarmoja, eli niitä jotka ilmoittivat toisinaan uskovansa, oli noin kymmenen prosenttia. Noin kymmenesosa ei uskonut Jumalaan lainkaan. 16 prosenttia uskoi Jumalan sijasta jonkinlaiseen korkeampaan voimaan ja agnostikkoja oli neljäsosa vastaajista.
Vastaukset sijoittavat suomalaiset lähelle monia Keski-Euroopan maita kuten Iso-Britanniaa, Sveitsiä ja Sloveniaa. Kaikissa näissä maissa Jumalaan epäilyksettä tai epäillen uskovien osuudet olivat noin 40–50 prosenttia väestöstä. Sen sijaan esimerkiksi Ruotsissa ja Tšekissä vain noin neljäsosa vastaajista sanoi uskovansa Jumalaan.
Missiologian yliopistonlehtori Pekka Lund ei pidä Euroopan ”muuttumista lähetyskentäksi” kovinkaan tuoreena keskustelunaiheena. Lund puhuu mieluummin lähetystyön koko painopisteen siirtymisestä mantereen ulkopuolelle. Eurooppalaiset maat jäävät kauas kärkisijoista sekä kristillisen lähetystyön lähettämisestä että vastaanottamisesta kertovissa tilastoissa.
”Eurooppa ei ole muuttumassa lähetyskentäksi, vaan on ollut sellainen jo pitkään”, Lund huomauttaa.
Lund saa tukea sekä Espoon hiippakunnan piispalta Tapio Luomalta että kirkon uskontokasvatussihteeriltä Pekka Y. Hiltuselta. Kumpikin korostaa, että perinteinen kristikunta – Suomi mukaan lukien – on ollut lähetyskenttä koko ajan.
Mutta kysymys kansankirkkoajattelun murtumisesta jakaa asiantuntijoiden näkemyksiä.
Pekka Y. Hiltusen mukaan ”kansankirkkolähetysstrategia” ei enää toimi tilanteessa, jossa syntyvistä lapsista enää noin puolet kastetaan. Pekka Lund muistuttaa, että kansankirkkojen purkaminen alkoi Ranskasta ja USA:sta jo 1700-luvun lopulla, ja on saavuttanut 2000-luvulle tultaessa uuden vaiheen.
”Kyse on siitä, että kirkon ja valtion suhde pitää neuvotella uudestaan 1700 vuoden yhtäjaksoisen kehityksen jälkeen. Tämä on kuitenkin eri asia kuin kysymys Suomesta tai Euroopasta lähetyskenttänä”, Lund sanoo.
Pekka Y. Hiltusen mukaan kansankirkkojen aika koko kansan yhteisesti jakamina totuusyhteisöinä on pian ohi. Kirkko voi kuitenkin olla kansallinen, vaikkei olisikaan enemmistön kansankirkko. Hiltunen tukeutuu Skotlannin kirkon vuosikokoukseen, joka arvioi vuonna 2011 kirkon elävän ”maanpaossa kulttuuristaan”.
”Murros on hyvä, se pakottaa kirkon terävöittämään ydinsanomaansa ja osaamistaan. Lähetystyö on aina kulttuurin opiskelua sekä ydinsanomansa ja ydintekemisensä sovittamista asemamaan kulttuuriin ja uskomusmaailmaan”, Hiltunen sanoo.
Ilmassa on orastavia merkkejä myös muilta mantereilta Eurooppaan suuntautuvasta lähetystyöstä. Toistaiseksi kyse on lähinnä maahanmuuttajakristityistä, jotka perustavat Euroopan maihin omia, kasvavia seurakuntiaan.
Hiltunen nostaa tulevaisuuden haasteeksi sen, pystyvätkö vanhat kirkolliset alakulttuurit avautumaan ja muuttumaan niin, että tulokaskristitty tunnistaa niiden meiningistä itsensä. ”Jos niin käy, saamme nähdä jotakin uutta”, Hiltunen lupaa.
Tapio Luoma puolestaan uskoo, että kansankirkkoajattelua tarvitaan vielä. ”Ennen kaikkea sen vuoksi, että ilman sitä Euroopan perinteisillä kirkoilla on suuri vaara käpertyä omaan kuoreensa sisäänlämpiäviksi perinneyhteisöiksi”, piispa perustelee.
”Kirkkojen erityisenä tehtävänä on antaa näkökulmia siihen ennen pitkää polttavaksi nousevaan kysymykseen, keitä me eurooppalaisina olemme”, Luoma sanoo.
Entä maallistumisen laboratorioksi kutsutussa Ruotsissa asuvan Owe Wikströmin väite ihmisten viihtymisestä? Onko sisimmästämme kaipaus, johon kirkon tarjoama Jeesus vastaa?
Piispa Luoman mukaan kaikupohjaa löytyy niin kauan kuin elämä pakottaa meidät huomaamaan oman rajallisuutemme. Pekka Y. Hiltunen on samoilla linjoilla: ”Jos Jeesus on oikeasti kova juttu, hän on sitä. On etsiydyttävä hänen seuraansa ja rakastettava, ei vain häntä, vaan kaikkia ihmisiä.”
Mutta annetaan uskontotieteilijä Owe Wikströmin vastata itse.
Monissa kirjoissaan Wikström antaa maallistuneen eurooppalaisen kokemalle kaipuulle ja elämänilolle syvemmän tulkinnan: pohjimmiltaan ne ovat aavistuksia Jumalasta.
Heittäessään ilmaan ajatuksen ihmisten tyytyväisyydestä Wikström kirjoitti parhaillaan kirjaansa Sonjas godhet (suom. Hyvyys ja myötätunto, Kirjapaja 2008). Kirjassa Wikström kertoo äkillisestä sydämenpysähdyksestä, joka pudotti hänet varoittamatta kuntosalin juoksumatolta pimeyteen.
Sairaalavuoteen hiljaisuudessa Wikström kuuli kaksi selvästi erottuvaa sanaa, jotka lausuttiin hänen teologian opinnoistaan tutuksi tulleella kreikan kielellä: ”Älä pelkää!” Herätessään seuraavana aamuna Wikström huomasi, että joku hänen lapsistaan oli kiinnittänyt rumaan sairaalalamppuun Kristus-ikonin.
Uskonnonpsykologian tutkijana Wikström tiesi hyvin, että kuuloaistimukset ovat tavallisia juuri kriisitilanteissa. Mutta silti hän kirjoittaa Kristuksen myötätuntoisesta katseesta, joka kantoi häntä kalseassa sairaalahuoneessa.
Vuonna 2010 antamassaan lehtihaastattelussa Wikström sanoi, että kristinuskon voima on Kristus-uskossa, ”suuressa myötäkärsijässä”.
”Kun kärsimme, kysymme miksi ja sanomme, ettemme voi uskoa, vierellämme on vielä yksi veli. Jopa silloin kun kuolemme, vielä yhdeksännellä tunnilla ja suuressa tyhjyydessä, Jumala on”, Wikström sanoi.
Lähteet: Global Christianity. The Pew Research Center’s Forum on Religion & Public Life (2010). Kimmo Ketola: Suomalaisten uskonnollisuus. Artikkeli teoksessa Uskonto suomalaisten elämässä (Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston julkaisuja 9, 2011). Owe Wikström: Hyvyys ja myötätunto (Kirjapaja 2008). Wikströmin haastattelut Kotimaa-lehdessä 16.9.2005 ja 23.12.2010.
Jaa tämä artikkeli: