Asvaltin raosta
Uskonnolla on kielensä. Toisin kuin uskontunnustusten täsmälauseista voisi luulla, se on kertomuksen kieli. Mieti vaikka Jumalaa, joka Jeesuksen nahoissa kävelee poikien kanssa pellonreunaa ja lopulta kuolee syyttömänä hyvyyden puolesta, tai laupiasta samarialaista, joka toimittaa hakatun ja ryöstetyn hoitoon, vaikka muut menevät ohi. Sellaista on tosi rakastaminen, tahtoo kertomuksen kieli sanoa.
Uskonnollisella ihmisellä on kiusaus nostaa joukkoon kuulumisen rima korkealle. ”Vihkiydy salaisuuksiin”, ulkopuoliselle sanotaan, vaikka useimmat asiat voisi ilmaista ihan selvällä suomen kielellä.
Pääsiäisenä kristityt iloitsevat: ”Kristus nousi kuolleista!”
”Ei hätää!” tarkoittavat he. ”Kaikki on sittenkin hyvin!” Vuosisataista tapaa kantavien sanojen alta paljastuu toivo valoisammasta huomisesta.
Uskonnollinen klisee on kuin asvaltin raosta työntyvä voikukka. Sen kliseisempää kuvaa ei ole, ja silti se riemastuttaa perin juurin joka kevät.
Pääsiäistoivotus lohduttaa: Kuolema ei ole lopullinen. Saan nähdä rakkaani vielä. Minä tarvitsen voikukan uhkarohkeaa määrätietoisuutta ihan muuhun. Suurempi kysymys kuin se, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, on se, miten jaksan elää kuolemaani saakka.
Jaa tämä artikkeli: