Diagnoosi
Se livahti vasemmasta korvasta sisään varoittamatta ja hyppäsi otsalohkon päälle irvailemaan. Hetken päästä se hävitti kolme minuuttia elämästäni. Kysyin basistilta, lauletaanko seuraavaksi Ankkurinappi. ”Oliks toi joku vitsi?”, heitti hölmistyneen näköinen pelimanni ja taitteli J. Karjalaisen hittibiisin nuotit kasaan.
Ja niin siitä tuli minun uusi, sietämätön elämänkumppanini. Alkuun ei sattunut mitään dramaattisempaa, pieniä unohduksia vain. Kummilasten syntymäpäivät alkoivat olla yllättävän kovan pinnistelyn takana ja sihteerin nimi unohtui kesken kokouksen. Ensi kerran huolestuin oikein kunnolla, kun unohdin nuorimman lapseni syntymäpäivän. Kun vielä oma puhelinnumerokin katosi yläkerran kovalevyltä, tiesin, etten selviä tästä kuivin jaloin ja silmin.
Ystävienkin keskellä muutuin yksinäiseksi. Vastailin usein kahvipöydässä lakonisesti ihmisten kysymyksiin, enkä kyennyt aitoon läsnäoloon. Sukulaistytön tekemä abortti ja naapurin koiran kuolemakaan eivät hetkauttaneet jäätynyttä mieltäni.
Eräänä aamuna hyvin valvotun yön jälkeen istuin jälleen auton ratissa. Radiopuuron keskeltä erotin sattuvan lauseen: väännän kolmea duunia, en saa mollista duuria. ”Toi on niin mun elämä!”, huusin niin kovaa, että naapurivolvon meikkaava nainenkin kääntyi katsomaan. Biisin loputtua juontaja ilmoitti kappaleen nimen: F32.
Jo samana iltapäivänä luin saman koodin sairauslomatodistuksestani. Masennus on kuulemma meidän aikamme tauti. Jumal’ auta.
Jaa tämä artikkeli: