Eläkepäivinään Pekka Nenonen palasi nuoruuden harrastuksensa tenniksen pariin. Kentällä seurana on koiranpentu Sani. Nenonen on Espoon yhteisen kirkkovaltuuston uusi jäsen Soukasta. Kuva: Patrik Lindström
Diakoniapappi näki Espoon kaksijakoisuuden
Pitkän papin uran Espoossa tehnyt Pekka Nenosen mielestä Espoo on kuin Twin Peaks: kun raaputtaa tyylikästä pintaa, sen alta löytyy elämän rujo kerros.
30 % helsinkiläinen
Meilahden pujottelumäessä katkaisin neljät sukset hiihtoloman aikana. Lapsena ei haitannut, vaikka sukset olivat eri paria. Toisen lapsuuteni mäenlaskupaikan tilalla kohoavat nyt Munkkivuoren kerrostalot. Helsingin olympialaisten aikaan juoksimme kavereiden kanssa korttelin ympäri ja irvistimme maalissa kuin Emil Zatopek. Oman identiteettini nappasin mukaan Munkasta.
10 % porvoolainen
Vanhempieni hankkima kesämökki oli lammen rannalla keskellä korpea ilman sähköä ja mukavuuksia. Menimme sinne alkukesällä tavaroiden kanssa bussilla, joka haisi oksennukselta. Syksyllä palasimme samaa mäkistä ja mutkaista tietä kaupunkiin. Mökkikesinä viihdyin paljon luonnossa. Sen seurauksena ihastuin Lappiin, jossa kävin vaeltamassa kaikkina vuodenaikoina. Pappina vedin useita vaellusrippikouluja pohjoisessa.
60 % espoolainen
Olin pappina Espoonlahden seurakunnassa 32 vuotta, koko työurani. Alussa olin muutaman vuoden nuorisopappina, ja nuoret opettivat minut puhumaan. He ovat lahjomattomia. Diakoniapappina oleminen opetti toisenlaisia asioita. Oivalsin, että Espoo on kuin Twin Peaks: näyttelykelpoinen kaupunki, jossa on elämän rujoutta, mutta se pysyy piilossa. Tuntui hyvältä, kun pystyin auttamaan monia espoolaisia. Täällä maaseutu ja kaupunki ovat suloisesti sekaisin. Metsien paljouden huomaa, kun katsoo aluetta lentokoneen ikkunasta. Espoo on antanut minulle melkein kaiken, mitä ihminen tarvitsee.
Olen pysynyt seurakunnan toiminnassa mukana eläkkeelle siirryttyäni. Käyn kirkossa ja olen vastuutehtävissä Yhteisvastuukeräyksessä. Miksi en kantaisi korttani kekoon, kun kerran kirkko merkitsee minulle paljon?
Isä vei minut tenniskurssille 12-vuotiaana ja se oli menoa. Pelasin ja kilpailin kiihkeästi, kunnes löysin kristinuskon. Jäin eläkkeelle kuusi vuotta sitten, ja olen palannut vanhan tennisharrastukseni pariin. Arki kuluu kuljettaessani kolmea aktiivisesti uintia harrastavaa lastani harjoituksiin useamman kerran päivässä. Olen havainnut, että riittää kun lapselle antaa tilaisuuden. Itse ei kannata päsmäröidä, miten asiat pitäisi tehdä.
Jaa tämä artikkeli: