Anita Salonen Tikkuraitilla vuonna 2015. Kuva: Saara Vuorjoki

Diakonit köyhien ja sairaiden rinnalla

Sata vuotta sitten diakonissa Anna Sundell helpotti köyhien ja sairaiden elämää. Samaa tekee diakonissa Anita Salonen nyt.

• 11.09.2015 16:40
• Kaisa Halonen

Syksyllä 1915 Tikkurilaan muutti 28-vuotias Anna Sundell. Hän oli tulossa töihin, ensimmäiseksi diakonissaksi Helsingin pitäjän seurakuntaan. Perillä odotti työnantajan vuokraama pieni vinttikamari ja polkupyörä. Palkkaa oli luvassa 600 markkaa vuodessa.

Vuonna 1914 alkanut ensimmäinen maailmansota oli alkanut näkyä Suomessa elintarvikepulana ja kulkutauteina. Diakonissalle oli tarvetta, vaikka vuonna 1910 Helsingin maalaiskuntaan oli palkattu ensimmäinen kunnanlääkäri. Samana vuonna oli myös perustettu Malmille kunnansairaala.

Diakonissan palkkausta puuhasi diakoniatoimikunta, joka oli syntynyt paikkakunnan kristillisten nuorisoyhdistysten piirissä. Seurakunta lupautui mukaan hankkeeseen ja maksamaan puolet diakonissan palkasta. Kaksikieliseen pitäjään tarvittiin ruotsinkielentaitoinen työntekijä, ja sellainen sisar Anna oli.

Hän oli syntynyt Pohjanmaalla Purmossa ja asunut perheensä kanssa Pietarsaaressa. Vuonna 1913 hän oli aloittanut opinnot Oulun Diakonissakodissa.

Tuohon aikaan diakonissan ammatti tarjosi naisille mahdollisuuden itsenäistymiseen ja oman toimeentulon hankkimiseen. Alkuvaiheessa Oulun Diakonissakodin opiskelijoista suurin osa oli maanviljelijöiden, työväestön ja käsityöläisten tyttäriä. Kaikki eivät olleet käyneet edes kansakoulua. Diakonissan ammatti merkitsi heille sosiaalista nousua.

1900-luvun alussa diakonissan koulutus kesti kaksi lukuvuotta. Siihen kuului sairaanhoidon, uskonnon ja diakoniatiedon opintoja. Käytännön työhön harjaannuttiin aluksi Diakonissakodin omassa sairaalassa, toisena opiskeluvuonna hoidettiin sairaita ja köyhiä kaupungilla. Opiskelijat pätevöityivät myös kuntien kiertäviksi sairaanhoitajiksi.

Anna Sundellin vuosikurssilta valmistui keväällä 1915 kymmenen nuorta naista. Heillä ei ollut ongelmia työllistymisessä. Sundellkin sai heti valmistumisensa jälkeen paikan seurakuntasisaren sijaisena Alatorniosta.

Syksyllä 2015 yksi Anna Sundellin työn jatkajista on Tikkurilan seurakunnan vastaava diakoniatyöntekijä Anita Salonen. Hän on Anna Sundellin tavoin koulutukseltaan diakonissa eli opiskellut sekä sairaanhoitajaksi että diakoniatyöntekijäksi. Nykydiakonissat eivät selviä opinnoista kahdella vuodella: Anita Salonen opiskeli 4,5 vuotta.

Entisaikaan diakonissojen työ oli pitkälti käytännön sairaanhoitoa. Sisar Annankin tehtäviin kuului sairaiden ja vanhusten hoito. Köyhät saivat hoidon ja lääkkeet ilmaiseksi, varakkaammilta perittiin maksu. Sisar johti myös ompeluseuraa, joka valmisti vaatteita jaettaviksi jouluavustuksina. Siltamäessä järjestettiin kunnalliskodin asukkaille adventtijuhla tarjoiluineen ja Tikkurilan Betaniassa diakonian joulujuhla.

Nykyisin vastuu sairaanhoidosta on kunnilla, eikä seurakuntatyössä ole juuri käyttöä sairaanhoitajan taidoille.

– Verenpainetta mittaan joskus. Ja leireillä ja retkillä on hyötyä siitä, että hallitsee ensiavun. Samoin on hyvä tietää lääkkeistä edes jotakin, Anita Salonen kertoo.

Hän on huomannut, etteivät kaikki tiedä, mitä diakoniatyöntekijä tekee ja kuinka pitkäjänteistä ja ammatillista työ on. Se ei ole pelkkää vanhusten piirien vetämistä ja kotikäyntejä.

Salosen työstä iso osa on suunnittelua ja organisointia. Asiakkaita hän tapaa diakoniapäivystyksessä ja sovittuina vastaanottoaikoina sekä Kirkon Ruokailussa.

– Taloudelliset ongelmat ovat selvästi yleisin syy hakea apua. Mutta usein niiden takana saattaa olla esimerkiksi mielenterveysongelmia tai muuta sairautta. Elämä voi tuntua merkityksettömältä. Työtä ei ole kaikille eikä nykyajan työelämä jousta, jos voimat eivät riitä. Se on kaikki tai ei mitään, Salonen sanoo.

Hän on tavannut ihmisiä, jotka ovat niin uupuneita ongelmiensa alle, etteivät jaksa avata laskujaan. Silloin niitä käydään läpi yhdessä.

– Yhdelle kotitaloudelle voimme antaa rahallista apua vain kahdesti vuodessa. Apumme on enemmän neuvontaa, rohkaisemista ja asioiden järjestelyä. Monelle apua on jo sekin, että tulee kuulluksi ja saa siitä voimia hoitaa itse asioitaan.

Oulun Diakonissakodissa sairaanhoitoa 1800- ja 1900-luvun vaihteessa opettanut tohtori Konrad Relander katsoi, että diakonissan työ vaati lujaa terveyttä, hyviä ruumiinvoimia ja loppumatonta kärsivällisyyttä. Lähimmäisten palveluun tarvittiin sisäistä kutsumusta ja Kristuksen rakkautta.

Anna Sundell, Tikkurilan ensimmäinen diakonissa vuonna 1915. Kuva: Hannu Hyrske.

Relanderilla oli pitkä lista vaatimuksia tuleville sisarille. Piti olla nöyrä, vaatimaton ja tyyni. Ja lempeä, hellä, säälivä ja osaaottava. Ja vielä luja, kylmäverinen, päättäväinen, käytännöllinen ja kekseliäs.

Anita Salosen lista on hieman toisenlainen.

– Hyvällä diakoniatyöntekijällä on kyky nähdä toinen sellaisena kuin hän on ja pitää omat rajansa. Luovuudesta ei ole ainakaan haittaa, koska työ on hyvin vaihtelevaa.

– Nöyryyttä ei edellytetä, mutta tietynlainen nöyryys kasvaa työn myötä. Olemme enemmän rinnallakulkijoita kuin esille pyrkijöitä.

Edelleen diakoniatyöllä on vahva hengellinen ulottuvuus.

– Toivottavasti se näkyy siinä, että asiakas kokee tulleensa arvostetuksi ja kohdatuksi – riippumatta siitä, onko hän kirkon jäsen vai ei, Salonen pohtii.

– Aika paljon myös keskustelemme hengellisistä asioista. Perimmäiset kysymykset tulevat esiin talousongelmienkin yhteydessä. Asiakas saattaa kysyä, miksi maailma on niin epäoikeudenmukainen. Se on vaikea kysymys ja vetää sanattomaksi. Ihmisen arvo ei kuitenkaan riipu siitä, miten hänen asiansa ovat.

Anna Sundellin aikoihin nykyisen Vantaan alueella eli Helsingin maalaiskunnan ulommalla vyöhykkeellä asui noin 5000 ihmistä. Sata vuotta myöhemmin pelkästään Tikkurilan seurakunnan alueella asuu noin 63 000 ihmistä. Diakoniatyöntekijöitä seurakunnassa on viisi.

Paljon on sadassa vuodessa muuttunut, mutta Anita Salonen sanoo, että joissakin asioissa Anna Sundellin ajoista ei olla kaukana.

– Myös nykyisin köyhän on vaikea sairastaa. Kun ei ole rahaa, terveyskeskusmaksukin voi olla liikaa.

Salonen aloitti Tikkurilassa vuonna 1996, jolloin edellisen laman koettelemat ihmiset täyttivät diakoniavastaanotot ja -ruokailut. Kun lama helpotti ja nousukausi tuli, kaikki eivät päässeet kiitoon mukaan.

– Köyhiä on ollut koko ajan, mutta tuntuu siltä, että nyt taas köyhyys ponnahtaa enemmän esiin. Lamaa ei missään vaiheessa voitettu kokonaan. 20 vuodessa köyhyys on siirtynyt seuraavalle sukupolvelle, joka aikanaan jäi ilman kotoa saatuja selviytymisen eväitä. Heidän vanhempansa eivät pysty heitä nyt auttamaan, Salonen kertoo.

Ihmisten hädästä kertoo myös se, että Tikkurilassa järjestettävän ilmaisen ruokailun kävijämäärä on tänä vuonna kasvanut. Tiistaisin seurakuntien talon nuorisotilaan kokoontuu yhteiselle lounaalle 80–100 henkeä.

Alkuaikoina diakonissojen uupuminen oli tavallista. Syynä olivat sekä kohtuuttomat odotukset että raskas työ, jota usein tehtiin yksin. Ongelma oli tiedossa, sillä esimerkiksi Oulun Diakonissakoti oli palkannut erityisen sijaissisaren auttamaan uupuneita ja sairastuneita diakonissoja. Helsingin pitäjän diakoniakomitea oli huolissaan sisar Annan jaksamisesta, ja muistutti seurakuntalaisille, että naapuruston köyhien ja sairaiden luona käyminen on kansalaisvelvollisuus.

Anna Sundell ehti tehdä diakonissan työtä vain noin puolitoista vuotta, kunnes hän joutui ylirasituksen ja heikentyneen yleiskunnon takia pitkälle sairauslomalle. Toivuttuaan hän ei enää palannut Tikkurilaan, vaan siirtyi Raaheen lastenkodin johtajaksi ja avioituikin myöhemmin.

Anita Saloselle raskainta työssä on ollut se, ettei aina pysty auttamaan.

– Jos ei ole huomannut kohtaa, jossa olisi pitänyt tsempata enemmän, ja ihminen pääsee valahtamaan käsistä. Byrokratia kuuluu tähän työhön, mutta asiakkaalle ei saisi sokeutua.

Työ on opettanut Saloselle ainakin sen, kuinka arvaamatonta elämä voi olla.

– On aika pitkälti sattumaa, kuka sairastuu tai joutuu työttömäksi. Kaikilla ei ole mahdollisuutta olla oman elämänsä seppiä, siksi yhteiskunnalle kuuluu vastuu heikoimmista.

– Olen oppinut myös sen, ettei toisten elämää voi elää. Joskus täytyy jättää asiat Korkeimman käteen.

Lue lisää samasta aiheesta:

Diakoniatyöntekijöiden kohtaamalla hädällä on monenlaiset kasvot

Rikkaalla alueella saa isoimmat diakonia-avustukset

Diakonia tekee rakkaudentyötä laman varjossa

Diakoniatyö voi vaikuttaa rakenteisiin

Diakoniatyöllä oli Vantaalla yli 60 000 asiakaskontaktia