Ehdottomuus jäi nuoruuteen
– Jos ennen olin yltiöylimielinen, niin nyt olen yltiöleväperäinen, Olavi Sydänmaanlakka sanoo. Kuva: Hans v. Schantz

– Jos ennen olin yltiöylimielinen, niin nyt olen yltiöleväperäinen, Olavi Sydänmaanlakka sanoo. Kuva: Hans v. Schantz

Ehdottomuus jäi nuoruuteen

Olavi Sydänmaanlakka on vakuuttunut siitä, että ihminen tarvitsee ihmistä.

Viime aikoina Suomen Mielenterveyden keskusliiton toiminnanjohtaja Olavi Sydänmaanlakka on huomannut miettineensä elämää aina sen kautta, miten muut näkevät hänet ja hänen tekonsa. Erityisesti hän on toiminut niin suhteessa vanhempiinsa.

– Muutin kotoa pois jo 17-vuotiaana, mutta silti äiti on aina ollut elämässäni sellainen pinta, johon olen asioitani peilannut.

Sydänmaanlakan äiti kuoli vajaa vuosi sitten. Käytännössä poissaolo näkyy ja tuntuu siinä, että äidille ei enää voi soittaa esimerkiksi siitä, kuinka kaalilaatikko tehdään oikeaoppisesti. Sydänmaanlakka soitti äidille myös silloin, kun joku oli mennyt erityisen hyvin.

– Elämä toteutuu suhteessa toiseen ihmiseen. Ja tähän ikään, viisikymppiseksi tullessa, konkretisoituu myös se, että monia tällaisia itsensä peilaamisen pintoja alkaa hävitä.

Mukamas pahis, sittemmin pomo

Olavi Sydänmaanlakka kokee, että hänellä oli tyypillinen suomalainen lapsuus. Matkaan mahtuu myös haasteita.

– Peruskouluiässä koulunkäynti ei napannut yhtään. Minulla oli sosiaalinen vimma ja kuohuva murrosikä. Lintsasin ja olin rauhaton. Maailmani oli jossain muualla kuin koulussa.

– 80-luvun nuorisokulttuuriin kuului, että kaikki halusivat olla vähän kapinallisia. En minä oikeasti ollut pahis, mutta kyllä kovasti yritin, Sydänmaanlakka sanoo ja nauraa kovaäänisesti päälle.

Nykyisin Olavi Sydänmaanlakka on Suomen Mielenterveyden keskusliiton toiminnanjohtaja. Ennen sitä hän toimi HelsinkiMissiossa kriisityönjohtajana.

– Olen tehnyt paljon töitä ihmisten kanssa, joilla on mittava väkivaltarikoshistoria. Kun siihen suhteuttaa, niin en minä niin hirveän kova kundi ollutkaan.

Seurakunta yksi etapeista

Seurakuntanuoret Olavi Sydänmaanlakka löysi murrosiän kuohuntojen jälkeen.

– Kouvolan seurakunta oli silloin aikalailla elämääni määrittelevä yhteisö: näin elämää eletään ja piste. Ehkä minä tarvitsin sitä. Myöhemmin olen nähnyt monet niistä asioista hyvinä. Mutta minun oli pakko kasvaa siitä yhteisöstä erilleen, jotta asioiden uudessa valossa näkeminen oli mahdollista.

Seurakuntanuoriaikana Sydänmaanlakka oppi myös jotakin elämän yksinkertaisuudesta. Kuinka se, että ihminen kokee olevansa tyytyväinen itseensä ja täynnä rakkautta, on kiinni tosi pienistä kokemuksista.
 

On tullut kuunneltua valtava määrä ihmisiä. Nykyään ei oikein pysty ketään kivittämään."
 

– Joskus tuntuu siltä, että oma elämänikin on arvokasta, kun saan vain seistä jonkun arvostamansa ihmisen vieressä julkisesti. Just niin pikkumaisia me olemme, että tarvitsemme toisia ihmisiä, joiden kautta omanarvontunteemme vahvistuu.

– Suurin ongelma onkin varmaan yksinäisyys, se, kun ihminen eristäytyy täysin. Silloin elämä tavallaan raukeaa tyhjäksi ja suhteellisuus häviää.

Nuorena diakonina Olavi Sydänmaanlakka tuli nuorisotyöntekijäksi Tikkurilan seurakuntaan. Hän muistelee, että seurakunnan kuvioissa oli mukana paljon nuoria miehiä, joilla oli menneisyys kadulla ja jotka tulivat seurakuntaan ”pyhittymään”. Siinä oli vähän pullistelun makua. Sydänmaanlakka muistaa kyllä itsestäänkin jotain samantapaista. Nuorten miesten itsetunto pohjautui johonkin rakennettuun kuvaan.

Sydänmaanlakkaa alkoi aika nopeasti ärsyttää. Se, että ensin ollaan jengiläisiä, sitten tullaan uskoon ja sen jälkeen koko maailma muuttuu.

– Sanon suoraan, että se on paskapuhetta. Minulle usko ei koskaan ollut sitä, että elämäni olisi muuttunut paremmaksi. Kun laittaa rinnakkain eri ajanjaksoja elämässä, niin kyllä jokaiselle ajanjaksolle löytyy omat pahuutensa.

Tilille melkein kaikista periaatteista

Kun Olavi Sydänmaanlakka miettii parikymppistä itseään, toteaa hän nyt, että olisi voinut olla sille yltiöpäiselle nuorelle miehelle hiukan armollisempi. Hän kokee joutuneensa tilille melkein kaikista niistä periaatteista, jotka olivat silloin niin selkeitä.

Nykyisin Helsingin rautatieaseman edessä Jeesuksesta saarnaavat ja taivaspaikkaa tarjoavat lappujenjakajat aiheuttavat Olavissa hämmennystä.

– Mieleeni tulee, että sekaisinhan se ihminen on, hyvänen aika. Mutta en minä voi sanoa niin ääneen enkä oikein ajatellakaan niin, koska näen siinä itseni. Näen, että juuri noinhan se menee. Kun ihminen jättää vahvasti jotain taakseen ja jonkun uuden siivittämänä tarttuu tulevaisuuteen, niin silloin on vain se hetki ja kuva maailmasta juuri niin kapea.

Nykyään yltiöleväperäinen

Kaksikymppisen mustavalkoisuus ja periaatteet ovat nyt mennyttä. Maailma on avautunut. Sydänmaanlakan 19-vuotias tytär on antanut palautetta, että isä ymmärtää ja hyväksyy liikaa.

– On tullut kuunneltua valtava määrä ihmisiä. Nykyään ei oikein pysty ketään kivittämään. Jos ennen olin yltiöylimielinen, niin nyt olen yltiöleväperäinen. Suuntaviivana on, että elämä toteutuu suhteessa toiseen ihmiseen.

Sydänmaanlakka muistaa, kun oli Pietarissa auttamassa katulapsia. Hän oli mukana ryhmässä, joka järjesti lapsille ruokaa ja sängyn lastenkodista, mutta lapset karkasivat tuttuun viemäritunneliin nukkumaan yönsä.

– Mikä ihmisen ajaa siihen? Ei mikään muu kuin rakkaus veljiin. Tunne, että heidän kanssaan koen itseni arvokkaaksi ja merkittäväksi. Vertaisuus. Tämän ymmärtäminen on mullistanut elämääni.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi