Ei vain tuolla taivaissa
Pastori Kai Sadinmaan mielestä kirkko on vesittänyt Jeesuksen sanoman.
Mitä jos pääkaupunkiseudun katuja ja toreja kiertäisi pyörillä vedettävä alttari, jonka ääressä papit toimittaisivat messuja kadun kansalle? Sellaista pastori Kai Sadinmaa suunnittelee. ”Köyhien kappeli” olisi hänen vastaiskunsa noin seitsemän miljoonaa euroa maksaneelle Kampin kappelille.
Kampin kappeli on Helsingin seurakuntayhtymän viimeaikaisista rakennushankkeista näkyvin, mutta Sadinmaa huomauttaa, että muitakin suuria rakennushankkeita on meneillään, eikä vain Sadinmaan kotikaupungissa Helsingissä. Kiinteistöihin kirkolla tuntuu olevan varaa, mutta perusseurakuntatyöstä leikataan.
— Rakentaminen on sijaistoimintaa. Se kertoo siitä, että seurakunnilla on johtajuus ja sisältö hukassa. Sisältökysymykset ovat vaikeita — helpompi on rakentaa niin kauan kuin rahaa vielä on.
— Ja kirkkoherrathan mielellään rakentavat. Eräskin sanoi, että meidän pitäisi rakentaa tiloja, jotka pystyvät kilpailemaan rikkaiden ihmisten olohuoneiden kanssa, jotta nämä ihmiset saataisiin mukaan toimintaan, Sadinmaa sanoo.
Hänen mukaansa sisällön köyhtymisestä kertoo sekin, että kirkossa on alettu käyttää liike-elämästä lainattua kieltä.
— Tuotetaan korkealuokkaisia palveluita laatutietoisille ja maksukykyisille asiakkaille, Sadinmaa ironisoi.
Kai Sadinmaata kammottaa ajatus, että kirkko toimisi markkinoiden ehdoilla, räätälöisi toimintansa kysynnän mukaan.
— Ei kirkko saisi lähteä sellaiseen pelleilyyn: ottaa vastaan ohjeita, että ”älkää sanoko sitä Jeesusta niin monta kertaa”, tai yleisön pyynnöstä pukea pappeja Armanin pukuihin.
Sadinmaan mielestä kirkon ei tarvitse miellyttää.
— Kristinuskossa on särmää, ei siinä ole kyse miellyttämisestä. Eivät konsultit voi kertoa, miten evankeliumia julistetaan. Silloin mennään takapuoli edellä puuhun.
— Nykyisin kirkossa uskotaan vain tapahtumien tuottamiseen ja kalliisiin kampanjoihin. Se on sellaista happening-teologiaa. Luodaan kivoja, myönteisiä mielikuvia, mutta unohdetaan kristinuskon sisältö.
Happening-teologian taustalla on Sadinmaan mukaan huoli kirkon jäsenmäärän laskusta.
— Mutta ei näillä hankkeilla ikimaailmassa käännetä kirkon jäsenmäärää nousuun. Suosionkalastelu on täysin tuhoon tuomittu juttu. Pitäisi katsoa jo vähän kauemmas, ei reagoida paniikinomaisesti ja käydä viivytystaistelua.
Sadinmaa itse ei suostu paniikkiin. Kirkostaeroamisaallossa on hänen mielestään hyvääkin.
— Se haastaa meidät menemään juurille. Meillähän on kuitenkin Jumala kaiken ytimessä — vai onko?
Kirkon pitäisi Kai Sadinmaan mielestä olla jotakin ihan muuta kuin se nykyisin on: vastavoima kilpailu-, tehokkuus- ja kulutusyhteiskunnalle. Hän muistuttaa, että evankeliumissa on voimakas yhteiskunnallinen sanoma. Sen kirkko tuntuu kadottaneen.
— Pitäisi miettiä, mikä on kirkon yhteiskuntakritiikin perusta, miten voisimme haastaa vallitsevat arvot. Mutta nyt mennään niin kuin lastu virrassa.
— Pelkkään kapinameininkiin en kuitenkaan usko. Yhteiskuntakriittisyyden pitää kulkea käsi kädessä rukouksen kanssa.
Sadinmaa on päässyt toteuttamaan visiotaan yhteiskunnallisen työn projektipappina Helsingin seurakuntayhtymässä. Pesti loppuu vuodenvaihteessa. Sen jälkeen Sadinmaan tulevaisuus on auki. Auki on myös hänen suhteensa kirkkoon — se suhde on kuulemma muutenkin jo pitkään ollut kiikunkaakun.
— Virkoja leikataan ja tuntuu, että jo henkitoreissaan olevaa yhteiskunnallista työtä ollaan tappamassa. Olen tällä hetkellä aika apeissa tunnelmissa. Nykyisessä työssäni olen päässyt tekemään jotakin mielekästä ja pystynyt ehkä vaikuttamaankin. Nyt en tiedä, onko minulla kirkossa paikkaa.
Toisinaan Kai Sadinmaa on miettinyt, onko kirkossa paikkaa Jeesuksellakaan.
— Kirkon Jeesus on vahanukke. Jeesus on kesytetty ja hänen kapinallisuutensa on onnistuttu hyvin piilottamaan. Ehkä minun Jeesukseni on sitten anarkisti.
Kapina-Jeesuksen mieheksi Sadinmaa julistautuu empimättä.
— Nasaretilainen on minulle kiinnekohta maailmankaikkeudessa. Tarvitsen Jeesusta ja haluan seurata häntä, kontata hänen perässään.
— Jeesus paljasti, millaisia me olemme ja miten ihmisyhteisö perustuu aina uhrille ja ulossulkemiselle. Jeesus toi keskelle näyttämöä aina jonkun halveksitun, marginaaliin työnnetyn ihmisryhmän ja haastoi vallitsevan järjestyksen. Jeesus on valtojen ja voimien uhka ja vihollinen.
Jeesuksen perintö ja sanoma on kirkossa kuitenkin Sadinmaan mukaan vesitetty. Evankeliumi on typistetty koskemaan vain yksilön sielunpelastusta ja samalla on oikeutettu syrjivät ja alistavat mekanismit. Sadinmaa kaipaa uudenlaista uskonpuhdistusta, evankeliumin tuomista takaisin maan päälle.
— Ei ole mitään erillisiä hengellisiä todellisuuksia, johon voisimme vetäytyä, vaan kaikki on syvästi hengellistä. Hengellinen ulottuvuus läpäisee kaiken.
Radion aamuhartauksissa ei yleensä kuule luettavan Vanhan testamentin Hesekielin kirjan kohtaa, jossa Herra käskee tappamaan vanhukset, nuoret miehet, neidot, naiset ja lapset viimeistä myöten. Tai Ensimmäisen Samuelin kirjan kohtaa, jossa käsketään tappamaan kaikki amalekilaiset ja vielä heidän karjansakin. Kai Sadinmaa luki ne eräänä elokuisena aamuna. Hänen tarkoituksenaan ei ollut osoittaa Jumalan julmuutta, vaan kertoa ihmisistä, jotka valjastavat uskonnon oman pahuutensa käyttöön.
Samantapaisesta pyhitetystä väkivallasta löytyy Sadinmaan mukaan esimerkkejä lähempääkin. Hän kysyy, miksi vaikkapa vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä tapahtunut lasten hyväksikäyttö on ohitettu niin kevyesti.
— Miten pystytään julistamaan evankeliumia Jumalasta, joka rakastaa pieniä, heikkoja ja avuttomia, kun samaan aikaan käytetään hyväksi ja pahoinpidellään pieniä, heikkoja ja avuttomia?
— Entä miten voidaan sanoa, että kaikki ovat tasavertaisia ja yhtä arvokkaita, ja kuitenkin kieltää pappeus naisilta tai homoilta? Tai miten voidaan demonisoida joku tietty ihmisryhmä raamatullisin perustein? Suomessa niin on tehty esimerkiksi sisällissodan punaisille.
Kai Sadinmaa täräyttää, että luterilainen kirkko Suomessa on nationalistinen laitos, vanhatestamentillisen heimouskonnon harjoittaja.
— Heimouskontoa on se, että erotellaan me ja ne, arvokkaat ja vähemmän arvokkaat, me juutalaiset ja ne filistealaiset. Sitä vastaan Jeesus hyökkäsi. En tiedä, halusiko hän ylipäätään mitään kirkkoa. Oleellista hänelle oli, että meillä on Jumala, joka rakastaa kaikkia, ja että olemme sisaria ja veljiä keskenämme.
Aamuhartaudet ovat olleet Kai Sadinmaalle mieluinen tehtävä: joka toinen viikko hänellä on yhdeksän minuuttia aikaa puhua koko Suomelle. Tai ainakin niille noin 200 000:lle, jotka hartauksia kuuntelevat. Palaute on ollut enimmäkseen myönteistä.
— Harva sanoo asioita niin konkreettisesti kuin minä. Pyrin siihen, että sillä mitä sanon, on kytkös tähän elämään, että puhe ei vain leiju tuolla taivaissa. Kirkossahan on totuttu siihen, että puhe ei tule kohti — että pitää puhua niin, ettei sano mitään.
Pappina Sadinmaa kokee olevansa nimenomaan saarnamies — ei virkamies.
— Monien saarnojen ongelmana on se, että ne ovat esitelmiä. Kerrotaan Jumalasta, joka on jossain muualla, ei läsnä olevaa todellisuutta. Luennoidaan sairaille lääkkeistä, mutta ei anneta niitä. Jotta sana olisi lääke, sen pitää olla kohtikäypää.
Saarnaaminen vaatii Sadinmaan mukaan uskallusta ja itsensä alttiiksi asettamista. Jumalanpalvelusta toimittavan papin on murrettava vääränlainen pyhyys ja yhdistettävä kristinuskon traditioon oma ihmisyytensä.
— Tätä on vaikea kuvailla, mutta koen jumalanpalveluksen tietynlaisena henkien taisteluna. Pappina taistelen sellaisia voimia vastaan, jotka koettavat tukahduttaa minut.
Itsensä alttiiksi asettamista Kai Sadinmaa on kokeillut myös teatterissa. Kun hän tarkemmin ajattelee, jumalanpalveluskin on teatteria.
— En tarkoita sitä, että jumalanpalvelus olisi jotenkin epäaitoa ja epätotta, päinvastoin. Molemmat ovat elävää, täyttä todellisuutta. Näytteleminen jumalanpalveluksessa on sanan todeksi elämistä, läsnä olemista. Siinä näytät oman sielusi.
Sadinmaa tunnetaan erityisesti Toisenlaisesta iltahartaudesta, jonka Kristian Smeds ohjasi vuonna 2001 Radioteatterille. Sen jälkeen sitä on esitetty myös teattereissa monologina.
Toisenlainen iltahartaus kumpusi Sadinmaan kokemuksista seurakuntapappina eri puolilla Suomea. Pari vuotta sitten tehty Vuosaaren Vapahtaja -näytelmä syntyi sekin turhautumisesta.
— Koin hakkaavani päätäni kirkon seinään. Viimeinen niitti oli seurakuntailta, jossa oli paikalla viisi pappia ja kuusi mummoa. Oli pakko kysyä, onko tässä mitään järkeä.
Ehkä Sadinmaan tämänhetkinenkin turhautuminen löytää ilmaisun näyttämöllä. Ehkä hän tarttuu seurakuntien absurdilta vaikuttavaan päätöksentekoon ja suureellisiin rakennushankkeisiin. Tai ehkä hän kirjoittaa Franciscus Assisilaisesta, joka asettui rahataloutta vastaan ja eli veljestönsä kanssa sen ulkopuolella.
— Parhaimmillaan teatterissa voi kokea pyhyyden läsnäoloa. Mutta voisihan teatterin keinoin osoittaa myös pyhyyden ja Jumalan poissaolon, jos tekisi näytelmän vaikka niistä rakennushankkeista.
Kokeellinen kirkkonäytelmä
Kirkkonäytelmä Särkyneiden sakramentti kertoo kahden miehen kohtaamisesta sodan mielettömyyden keskellä ja kadotetun uskon löytämisestä. Näytelmä noudattaa jumalanpalveluksen rakennetta ja sisältää ehtoollisen, johon katsojat voivat halutessaan osallistua.
— Halusin kirjoittaa kirkkonäytelmän rohkeasti kokeellisella tavalla, jossa tuntuu tuska ja kipu, ja samalla katsoa jumalanpalvelusta erikoisesta näkökulmasta, sanoo näytelmän käsikirjoittaja, Tikkurilan seurakunnan pastori Toni Fagerholm.
Fagerholm toimittaa näytelmän jumalanpalveluksen. Näytelmän on ohjannut Sanna Uusitalo. Rooleissa ovat Kai Sadinmaa ja Markus Majava. Musiikista vastaa Tiina Komulainen.
Esityksen jälkeen katsojilla on mahdollisuus jäädä keskustelemaan näytelmän herättämistä ajatuksista työryhmän jäsenten kanssa.
Särkyneiden sakramentti su 23.9. klo 18, ke 26.9. klo 18 ja ke 3.10. klo 18 Tikkurilan kirkossa sekä su 7.10. klo 18 Myyrmäen kirkossa
Jaa tämä artikkeli: