— Kristinuskon tarjoama apu ei ole mitään Self Helpiä. Se on God Helpiä, sanoo Hilkka Olkinuora.
Elää ja kuolla omana itsenään
Hilkka Olkinuora rohkaisee etsimään merkityksiä.
Ensin hyvä uutinen: elämällä on kuin onkin tarkoitus. Sitten vähän huonompi: "Joudut tunnustamaan, että elämäsi elämää suurempi tarkoitus ei avautunutkaan tässä elämässä."
Onko Hilkka Olkinuora kirjoittanut kaksi elämäntaito-opasta muistuttaakseen meitä siitä, että aika kuluu ja elämä uhkaa lipua elämättä ohitse?
— Kirjoittamani kirjat nimenomaan eivät ole elämäntaito-oppaita. Niissä on ihan päinvastainen pointti: elämä ei ole hallittavissa. Elämäntaitamattomuusopas olisi parempi sana, Olkinuora korjaa.
Jos kirjat pakenevat määritelmiä, niin hankala on keksiä yhtä titteliä niiden tekijällekään. Olkinuoran urahistoriasta löytyy niin Kauppalehden päätoimittajuus kuin Tampereen ruotsinkielisen seurakunnan kirkkoherruuskin.
Tällä hetkellä hän sanoo olevansa vapaaehtoisesti tyhjän päällä ja etuoikeutettu, kun voi miettiä, mitä seuraavaksi ryhtyisi tekemään. Edessä on ainakin muutto. Perhe on pikkuhiljaa purkamassa Tampereen-kotiaan, ja mies ja poika ovat jo asettuneet Helsinkiin.
Katumus
Mutta puhutaan niistä kirjoista. Ensimmäinen kirja Elä ihmeessä! (Tammi 2008) syntyi naisten kanssa käydyistä keskusteluista ja käsittelee asioita, joiden Olkinuora havaitsi hiertävän aika monen naisen elämässä: riittämättömyyttä, kiirettä, omaksi itsekseen kasvamista, arkeen suostumista.
— Elä ihmeessä! on siinä mielessä kristillinen kirja, että siinä korostuu luomistyön evankeliumi: Jumala ei luo sekundaa. Olet riittävä sellaisena kuin olet.
Kun kirja oli valmis, Olkinuora ajatteli, että se siitä. Lukijoilta saatu palaute kuitenkin taivutteli hänet kirjoittamaan toisen kirjan.
— Monet lukijoista olivat tarttuneet yhteen kirjan lauseeseen: "Tee se, mitä arvelet katuvasi vähiten." Se on oma mottoni. Lukijat kertoivat, että on hienoa, kun joku sanoo ääneen, että elämässä joutuu katumaan. Toisaalta minulta kysyttiin, että mistä muka valintatilanteissa tietää, mitä myöhemmin katuu. Ajattelin, että enhän minä itsekään tiedä, Olkinuora kertoo.
— Olen papin työssä tavannut monia kuolevia ihmisiä. Se rohkaisi kirjoittamaan tämän kirjan. Heidän kanssaan käydyissä keskusteluissahan katumisen teema nousee vahvasti esiin. Ihmisellä on tyhjiin häviämisen pelko, psalmin sanoin "kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä tunne".
— Ihminen toivoo kuolemansa jälkeen elävänsä muistoissa ja katuu siksi kaikkea, jonka arvelee jättävän vieraan muiston. Hän haluaa elää ja kuolla omana itsenään. Hyvinkin erilaiset ihmiset katuivat loppujen lopuksi samanlaisia asioita.
"Elämä ei ole vain itsensä toteuttamista,
vaan Luojan sille antaman tarkoituksen etsimistä."
Jos katumisen aiheet pitäisi tiivistää yhdeksi käsitteeksi, se voisi Olkinuoran mukaan olla elämätön elämä. Katumuskirjassaan Nyt, aina (Tammi 2009) hän listaa elämättömän elämän raaka-aineita: ylpeys, linnoittautuminen, pyyhältäminen, kyynisyys, itsekkyys, pelkuruus, työhulluus, ankaruus — ja suuren onnen tavoittelu.
— Monelle on kipeää luopua onnellisuuden tavoittelusta ja vaatimisesta ja hyväksyä se, että elämä ei ole meille velkaa yhtään mitään.
Merkitys
Millaista elämää Olkinuora rohkaisee lukijoitaan elämään?
— Elämä saisi olla uteliasta ja merkityksiä etsivää. Silloin elämästä tulee rauhallista, sitä ei vain juokse läpi. Eikä elämä ole vain itsensä toteuttamista, vaan Luojan sille antaman tarkoituksen etsimistä.
Olkinuora aavistelee, että niin yritysmaailmassa kuin kirkossakin yhä useammat ovat alkaneet kysellä merkityksen perään. He ovat kyllästyneet tekemään yhdentekeviä asioita ja kiinnostuneet muustakin kuin itsestään tai hyödyn hakemisesta.
Olkinuora on esimerkiksi parikymmentä vuotta vetänyt eräänlaista aikuisrippikoulua, jossa keskustellaan Raamatusta, kirkon perinteestä ja ajankohtaisista asioista. Moni on sen myötä liittynyt kirkkoon.
— Kaikenikäisillä on jäljellä rippikouluikäisten kysymyksiä: Miksi elän? Miksi on pahaa? Mikä on hyvää? Kysymykset ovat vanhoja, mutta niihin etsitään uusia vastauksia.
Vastaavasti erilaisten minäprojektien ja äärimmäisen ruumiinpalvomisen aika alkaa Olkinuoran arvion mukaan olla ohi.
— Miksi suomalaiset naiset ovat esimerkiksi hurahtaneet itämaisiin tansseihin? Siksi, koska silloin saa vapaasti hyllyä.
— Itseään ei pitäisi ottaa niin hirveän vakavasti. Elämässä ei ole mitään menetettävää, koska elämäähän se vain on. Ja toisaalta, kaiken voi menettää koska tahansa.
Olkinuora sanoo huomanneensa, että hänen sukupolvensa, kuudenkympin korvilla olevat, pelkää vanhuutta. Hänen mielestään on ihan ymmärrettävää pelätä elämän loppumista tai kipuja, mutta ikääntymistä itsessään ei tarvitsisi pelätä. Siinä on paljon hyvääkin.
— Yksi hyvän vanhenemisen edellytys on taakse jättämisen taito. Siihen kuuluu se, että haluaa antaa pois turhaa roinaa, niin materiaalisesti kuin henkisestikin. Saa myös luopua tyhjistä ihmissuhteista. Hyvän vanhuuden testi voisikin olla se, onko valmis luopumaan omastaan. Ajatteleeko, että lahjaksi olen saanut, lahjaksi myös annan?
— Paljon roolinmukaisuutta jää pois. Meitä on monia pahatapaisia tätejä, jotka aiomme tehdä mitä haluamme, Olkinuora nauraa.
Huolettomuus
Hilkka Olkinuora julistautuu kiireen vastustajaksi ja hitaamman elämän puolestapuhujaksi. Ja tarkentaa heti, ettei kiire ole vain kiireisen omassa päässä. Se ei ole pelkkä mielentila, josta voisi opetella pois.
— On olemassa ihan rakenteellisista syistä johtuvaa kiirettä. Monesti kiire on kaavoittajan vika: päiväkodit, koulut, työpaikat ja harrastukset ovat kaukana sekä kotoa että toisistaan. Siihen pitäisi jaksaa vaikuttaa.
Jotkut keinot kiireen katkaisemiseksi ovat jokaisen halukkaan ulottuvilla. Osoittaakseen, mistä aikaa voisi ottaa, Olkinuora teki taannoin itsellään kaksiviikkoisen ihmiskokeen. Hän liittyi Facebookiin, piti molemmat puhelimensa jatkuvasti päällä ja tarkisti sähköpostinsa aina kun uusia viestejä tuli. Ja lisäksi vielä katsoi telkkarista kaiken, mikä vähänkin kiinnosti.
— Seurauksena oli se, että perhe ei saanut kahteen viikkoon kotiruokaa eikä puhtaita vaatteita. Saatavilla olo on ihan kokopäivätyötä. Kannattaa miettiä, mihin suostuu. Minä ainakin kieltäydyn kantamasta muiden saatavuusahdistusta.
Kiirettä ja työtaakkaansa tuskailevan naisen kannattaisi myös katsoa lähelle, kodin käytäntöihin.
— On tutkittu, että miehen tulo taloon lisää naisen kotitöihin käyttämää aikaa enemmän kuin vauvan syntymä. Mies on siis aika iso vauva!
— Ja nuorille äideille sanoisin kaikella hellyydellä, että siperia opettaa. Kun on kaksi kuukautta valvonut koliikkivauvan kanssa, ei kyllä enää mieti, pitäisikö vaipat silittää.
Olkinuora neuvookin virtaviivaistamaan siinä, missä suinkin voi ja heittäytymään pyhään huolettomuuteen. Hän kertoo yksinhuoltaja-ajoistaan, jolloin omien lasten kanssa lämpimän aterian sai välillä korvata se, että pistettiin viltti ruokapöydän päälle ja mentiin luolaan syömään nakkeja.
Mutta on hänkin joskus joutunut ihan asiakseen harjoittelemaan huolettomuutta. Edellisten sukupolvien istuttama ahkeruuden ja tottelevaisuuden perintö elää sen verran tiukassa.
— Olen ystävieni kanssa yrittänyt oppia pois äitiemme ja isoäitiemme elämänohjeesta "vie mennessäs, tuo tullessas". Pidämme semmoisia päiviä, että otamme tarkoituksella turhia askelia, viemme ja tuomme erikseen.
Lohdutus
Ehkä Hilkka Olkinuoran ja hänen sukupolvensa naisten jättämä perintö on jo erilainen. Olkinuoran tytär kuulemma haluaisi periä äitinsä lempibootsit — äiti itse haluaisi tulla haudatuksi ne jalassaan.
Olkinuora sanookin olevansa ikuinen hippi. 1960-luvulla eletystä nuoruudesta on jäänyt oikeudenmukaisuuden ja maailmanparantamisen ihanne. Hän visioi, että hänen sukupolvensa pelaa kyllä eläkkeellä golfia, mutta se pelaa sitä vaikkapa eturauhassyöpäpotilaiden hyväksi. Kevytdiakoniaa siis.
Saattaa olla turha odotella tulevia eläkeläisiä sunnuntaiaamun jumalanpalveluksiin, kun he kiertävät golfkenttiä. Silti Olkinuora uskoo tapakristillisyyden voimaan. Sitä on hänen mielestään parjattu väärin perustein.
— Aitoa uskoa voi olla muukin kuin herätyskristillisyys. Kaste ja kirkon jäsenyys riittävät. Emme me voi haukkua niitä, jotka käyvät kirkossa vain perhejuhlissa tai jouluna. Nykyisellä panos-tuotos-kielellä voisi sanoa, että kristillisen perinteen viljely tulee yhteiskunnalle halvemmaksi kuin poliisi. Kaikissa niissä maissa, joissa kristillinen perinne on murtunut, rikollisuus on lisääntynyt. Kristinusko ja kymmenen käskyä ovat siis turvatakuu.
Mutta on kristinuskolla annettavaa myös yksilölle. Olkinuoran mielestä ihmiselle on välttämätöntä myöntää, että on jotakin häntä itseään suurempaa hänen itsensä ulkopuolella. Kirkko ei siis saisi jättäytyä puhumaan vain ihmisestä, vaan sen olisi puhuttava myös Jumalasta.
"Yksi hyvän vanhenemisen edellytys ontaakse jättämisen taito."
— Kestävästi pelotonta elämää ei ole ilman Jumalaa. Omassa varassaan ei kukaan jaksa. Ja jos ymmärtää tämän, ymmärtää myös armon. Armo ei koske vain yksilöä, vaan koko maailmaa. Silloinhan armahtajan täytyy olla jotakin valtavan suurta, tulla ihmisen ulkopuolelta. Mutta nykyihmisen on niin vaikea antaa periksi ajatukselle, että hän itsessään ei ole kaikki.
Elämän vastoinkäymisissä monia lohduttaa usko siihen, että oikeudenmukaisuus toteutuu kuoleman jälkeen. Toisille taas ylösnousemususkon suurin lohtu on ajatus jälleennäkemisestä edesmenneiden rakkaiden kanssa.
— Minulle itselleni suurin lohtu on se, ettei tarvitse tietää. Niin kuin Korinttilaiskirjeessä sanotaan: "silloin näemme kasvosta kasvoihin". Elämän kanssa malttaa olla, kun tietää, ettei niitä vastauksia täällä saa.
Jaa tämä artikkeli: