Eläinten oppilaana
Tuhkimotarina. Katukatti Bobin ja James Bowenin ystävyys pelasti molemmat kadulta.

Tuhkimotarina. Katukatti Bobin ja James Bowenin ystävyys pelasti molemmat kadulta.

Eläinten oppilaana

Uusi oppimateriaali tuo ihmisten ja eläinten välisen suhteen rippikoulujen oppitunneille. Lontoolainen katukissa Bob opettaa myötätunnon merkitystä YouTubessa.

Oranssinpunaisen kissan luonteikas katse tavoittaa omani kirjakaupan hyllystä. Toukokuun alussa suomeksi ilmestynyt kirja Katukatti Bob (WSOY) lähtee mukaani, ja kohta tempaudun tarinan imuun. Se kertoo lontoolaisen katusoittajan ja Bob-nimisen kissan tarinan.
Yhteinen taival alkaa synkkänä maaliskuun iltana, kun metadonihoitojen avulla huumeista irrottautuva James Bowen löytää porraskäytävästään huonokuntoisen kissan.
Omien ongelmiensa kanssa pyristelevä Bowen epäröi ottaa seuraansa lyöttäytyvää kissaa vastuulleen, koska pystyy hädin tuskin huolehtimaan itsestään.
Bob ei kiinnitä huomiotani sattumalta.

Vain hetkeä aikaisemmin eläimiä koskeviin eettisiin kysymyksiin perehtynyt filosofi Elisa Aaltola on haastanut minua pohtimaan, mitä eläimet pohjimmiltaan ovat.
Aaltolan mukaan elämme keskellä kiihtyvää murrosta, jonka suuntaa on vaikeaa hahmottaa. Eläinaktivistien kuvaamat videot tuovat sikojen ja kanojen ankaran elämän tv-ruuduillemme samaan aikaan, kun tutkimustieto lisää ymmärrystämme eläinten luonteesta.
Tiedostaminen kulkee kuitenkin käsi kädessä eläinteollisuuden rajun koneellistumisen ja tuotannon tehostamisen kanssa.
”Nämä ovat niin vastakkaisia trendejä, että on vaikea nähdä, mihin suuntaan kokonaisuus liikkuu”, Aaltola sanoo.
Murroksen keskiössä on Aaltolan mukaan kysymys siitä, minkälaisina olentoina pidämme eläimiä. Onko eläimillä itsessään moraalinen arvo, vai näemmekö ne pelkkinä tuotantoeläiminä, joilla on vain välinearvoa? Mikä on elävän olennon moraalisen arvon kriteeri?
Onko eläin lihaa?
Aaltolan mukaan näihin kysymyksiin antamillamme vastauksilla on vaikutusta myös ihmiskuvaamme. Joudumme pohtimaan, missä määrin pidämme ihmisyyttä eläimen vastakohtana.
”Nykytiedon valossa eläin on tietoinen eli oman olemassaolonsa jonakin kokeva olento, joka on otettava yksilönä huomioon”, Aaltola sanoo.

Essen pyynnöstä Aaltola on tutustunut tammikuussa julkaistuun rippikoulumateriaaliin, joka käsittelee ihmisten ja eläinten suhdetta ja eläinten merkitystä kristinuskossa. Aaltolan mielestä ekoteologian tutkija Panu Pihkalan kirjoittama vihkonen lähestyy eläimiin liittyviä peruskysymyksiä hyvällä otteella.
Tärkeistä teemoista Aaltola mainitsee eläinteollisuuden, ruokavalion vaikutuksen ilmastonmuutokseen, Vanhan ja Uuden testamentin eläinkuvien käsittelyn ja eläinten oikeudet.
”Pidin siitä, että siinä esitetään kysymyksiä eikä esitetä valmiita vastauksia. Uskon vahvasti sellaiseen filosofiseen lähestymistapaan, joka perustuu suostutteluun ja kysymysten herättelyyn. Omaehtoinen ja itsellinen asioiden jäsentäminen on tärkeää, kun mietimme eläinsuhdettamme”, Aaltola sanoo.
Eniten Aaltola piti osuudesta, jossa käsitellään Vanhan testamentin luontokäsitystä. Hepreassa eli Vanhan testamentin alkukielessä ei ole erillistä luonto-sanaa. Ihmistä ja luontoa ei eritelty sellaisella tavalla, joka tuli myöhemmin yleiseksi.

Asia on Aaltolan mukaan filosofisesti tärkeä. Eläinsuhdettaan miettivä törmää nimittäin dominaation eli ylivallan logiikkaan, jossa alistetun ryhmän asemaa perustellaan kulttuurisilla vastapareilla.
Ihminen käsitetään eläimen vastakohdaksi ja tämän yläpuolella olevaksi samalla tavalla kuin aikuinen nähdään lapsen vastakohdaksi, terve vammaisen vastakohdaksi, valkoihoinen värillisen vastakohdaksi tai mies naisen vastakohdaksi. Eläinten moraalisen arvon tiedostaminen onkin Aaltolan mukaan kulkenut historiallisesti käsi kädessä naisten, lasten, työväen ja köyhien maiden ihmisten aseman parantamisen kanssa.
”Sorron kyseenalaistaminen tarkoittaa sitä, että pyrimme kyseenalaistamaan yhtä aikaa kaikkia sortavia arvohierarkioita”, Aaltola sanoo.

Rippikoulumateriaali vie filosofisen pohdinnan arkikeskustelun tasolle. Tehtävämoniste haastaa ottamaan kantaa tuttuihin väitteisiin: mies ei selviä pelkällä kasvisruokavaliolla, tai ensin on hoidettava ihmisoikeudet kuntoon, vasta sitten voidaan keskittyä eläinten oikeuksiin. Toisenlaista näkökulmaa on sanoitettu esimerkiksi näin: jos ihminen kohtelee eläimiä raa’asti, hän saattaa alkaa kohdella julmasti myös ihmisiä.
Myös materiaalin laatinut Panu Pihkala pitää tärkeänä, että asioita ei syötetä nuorelle ylhäältä.
Pihkalan mukaan rippikouluikäisellä nuorella on jo valmiina oman maailmankuvan ja ajattelun aineksia. Osa nuorista on jo varsin tiedostavia. Toisaalta varsinkin maaseudulla moni nuori on tottunut tehotuotantoon, ja perheiden tulot saadaan eläinteollisuudesta. Pihkala lisää vielä, että kirkolla ei ole eläinten asemaan liittyviin kysymyksiin yhteistä kantaa.
”Siksi materiaali ei esimerkiksi vaadi turkistarhauksen lopettamista. Sen sijaan se kutsuu pohtimaan, minkälaisia eläimet ovat, mitä ne kokevat ja onko se mielestämme OK”, Pihkala sanoo.

Raamatussa on Pihkalan mukaan aineksia sekä ihmiskeskeiseen että luontokeskeiseen ajatteluun.
Luomiskertomus antaa ihmiselle hallintavallan muuhun luontoon nähden, mutta samalla ihmistä sitoo Jumalan antama käsky viljellä ja varjella kasveja ja eläimiä. Sananlaskun mukaan ”Kunnon ihminen muistaa karjansa tarpeet, jumalaton ei sääliä tunne” (San. 12.10). Erityisesti psalmit sisältävät vahvoja kuvauksia ihmisen ja muiden luontokappaleiden yhteenkuuluvuudesta.
Pihkala pitää Raamatun ekologisimpana tekstinä Psalmia 104.
”Teksti kuvaa sitä, miten eläimet, kasvit ja luonnon elementit muodostavat kokonaisuuden, jossa Jumalalla on suhde ihmisen lisäksi myös muun luomakunnan kanssa”, Pihkala sanoo.

Ihmisen aiheuttama tuotantoeläinten kärsimys ja luonnon eläinten sukupuuttoaalto ovat kristinuskon näkökulmasta ihmisen syntisyyden ilmentymiä. Ortodoksisen teologian kielellä asian voi Pihkalan mukaan ilmaista niinkin, että luomakunta on ikoni, ja eläimiä hävittämällä ihminen tuhoaa osia tuosta ikonista.
Uudessa testamentissa eläinten kannalta keskeinen kohta löytyy Paavalin kirjeestä roomalaisille (8:20–23). Sen mukaan koko luomakunta huokaa ja vaikeroi yhdessä Jumalan lasten kanssa odottaessaan tulevaa vapautta ja kirkkautta.
Raamattu ei kuitenkaan kuvaile luontokappaleiden pelastumista tarkemmin. Niinpä useimmat papit vastaavat varovaisesti ja väistellen, kun seurakuntalainen tulee kysymään, onko eläimilläkin sielu tai pääseekö oma lemmikkieläin taivaaseen.
Useimmat ekoteologitkin puhuvat yleisemmällä tasolla rauhaan pääsemisestä, valosta ja täyttymyksestä, joka koskee myös luomakuntaa. Pihkala pitää hyvänä ajatusta, jonka mukaan koko ekosysteemillä eli myös eläimillä on osallisuus ikuiseen rauhaan ja valoon.

Ripareilla ei jatkossakaan esitetä yksityiskohtaisia sääntöjä tai mustavalkoisia ohjeita siihen, miten ihmisen ja eläinten suhde pitäisi järjestää. Pihkala toteaa kuitenkin, että Raamattu ohjaa kunnioittavaan asenteeseen eläimiä kohtaan. Lisäksi eläimiin liittyvät eettiset kysymykset liittyvät nuorten elämään, ja siksi niitä ei voi ohittaa. Lihankasvatus kuluttaa 7–8 kertaa enemmän maapallon rajallisia resursseja kuin kasvisravinnon tuotanto.
”Tällä vuosisadalla ihmiskunnan edessä on joka tapauksessa suuria muutoksia, kun sen täytyy luopua öljyn ja kivihiilen polttamiseen perustuvasta elämäntavasta. On selvää, että meidän täytyy mennä eläinten kohtelussa aikaisempaa vastuullisempaan suuntaan ja kasvisruokavalion käyttöä pitää lisätä”, Pihkala sanoo.
Pihkalan omalla kohdalla eläinten aseman ja ominaisuuksien pohtiminen on johtanut siihen, että liharuoat ovat jääneet pois lautaselta
”Tähän pääseminen kesti pitkään”, Pihkala sanoo.
Elisa Aaltola toivoo, että rippikouluaineiston herättämä pohtiminen ei pysähdy vain tuotantoeläinten hyvinvointiin. Sen takana on Aaltolan mukaan perustavanlaatuinen kysymys, jonka filosofi muotoilee näin:
”Onko eläin olento, jota tulisi käyttää ravinnoksi, kun käytön välttämättömyys ei päde?”

Moraalisten tunteiden vaikutusta tutkineen Elisa Aaltolan mukaan välitön ja intuitiivinen empatian tunne antaa vahvemman motivaation elämäntapojen muuttamiseen kuin syyllisyydentunne.
Pihkalan laatima rippikoulumateriaali lähtee liikkeelle ihmisen ja eläinten yhteisestä historiasta: ihminen on rakentanut yhteiskuntansa eläinten avulla, ja siksi olemme niille kiitollisuudenvelassa.
Viimeisimmän tutkimustiedon mukaan hyvä kontakti eläimiin auttaa ihmistä voimaan arjessa paremmin. Hoitolaitoksissa on saatu hyviä tuloksia, joiden mukaan eläimet edistävät jopa sairauksista toipumista.

Välitön myötätunnon kokemus palauttaa meidät lontoolaiseen porraskäytävään, jossa James Bowen ja surkeassa kunnossa oleva katukissa tapaavat ensimmäisen kerran. Kissa näyttää olevan kipeästi ruoan ja hoivan tarpeessa.
Bobin ja Jamesin tarina on kuin ihmisen ja eläinten yhteinen kulttuurievoluutio pähkinänkuoressa.
Bowen vie löytökissan ilmaisklinikalle, jossa sen takajalan ilkeä haava hoidetaan. Parannuttuaan Bob seuraa Jamesia tämä katusoittokierrokselle.
Hämmästyksekseen Bowen huomaa, että jokin on muuttunut: kävellessään kissa olkapäällään hän saa osakseen vastaantulijoiden hymyjä. Hän ei ole enää näkymätön. Kaiken lisäksi katusoittajan päiväpalkka kolminkertaistuu, kun kitarakoteloon käpertynyt kissa saa ohikulkijat avaamaan lompakkonsa.
Vastuu Bobin hyvinvoinnista antaa Bowenille motivaatiota huolehtia myös itsestään. Lopulta hän selviytyy 48 tunnin kiirastulesta, jota metadonin käytön lopettaminen vaatii. Bob tarjoaa kiintopisteen, jonka avulla hän selviytyy kivun ja hallusinaatioiden läpi.
Eräänä päivänä joukko turisteja kutsuu Bobia nimeltä. Kun James ihmettelee asiaa, espanjalainen poika kertoo nähneensä Bobin YouTubessa.
”Bob on iso tähti Espanjassa”, poika sanoo.

Jaa tämä artikkeli: