Suuren osan talon pinta-alasta vei uuni, jossa ei ollut savupiippua.
Elämää Gubbackan kylässä
Valo ja lämpö määrittivät elämänrytmin 1500-luvulla.
Gubbackan tai Gudstenin kylässä, kuten kyläläiset itse sitä luultavasti kutsuivat, asui vajaa sata ihmistä. Elettiin armon vuotta 1532 ja kevätaurinko sulatteli lumia pelloilta ja metsistä. Uunit, jotka täyttivät pienistä hirsitaloista noin neljänneksen, olivat kovassa käytössä ruoanlaitossa ja lämmityksessä.
Paikalla oli asuttu jo satojen vuosien ajan. Ensimmäiset siirtolaiset emämaasta Ruotsista olivat muuttaneet rannan lähellä sijaitsevalle mäennyppylälle joskus 1100–1200-lukujen taitteessa. Voi olla, että ennen nykyistä kylää paikalla oli asunut hämäläisiä. Ainakin heidän kanssaan oli puolitoista vuosisataa sitten kiistelty kalastusoikeuksista.
Avomerelle pääsi kylästä salmen kautta, sillä maan kohoaminen ei ollut vielä katkaissut yhteyttä. Läheinen Vuosaari oli siis todella saari. Soutuveneitä ja Tallinnan-matkoihin käytettäviä purjeveneitä pidettiin kylän rannassa. Salmen ja kylän välillä oli noin sadan metrin kaistale peltoa ja rantaniittyä.
Kylässä puhuttiin ruotsia. Suomen kieltä ei tarvittu, sillä valtaosa Helsingin pitäjän noin 2400–3000 asukkaasta puhui ruotsia. Helsinkiä ei vielä ollut, joten kaupunkikäynnit suuntautuivat joko Porvooseen tai Suomenlahden yli Tallinnaan. Sieltä tuotiin kankaita pyhäpukuihin, parempia astioita, koruja ja ennen kaikkea suolaa. Kylän seppä toi rautaharkkoja.
Seppä ja ratsumies
Seppä oli kylässä tärkeä henkilö. Hän takoi pajassaan talojen töissä tarvittavat työkalut. Kirvestä tarvittiin metsätöissä, rakentamisessa, polttopuiden hakkuussa ja monenlaisissa korjaustöissä. Sen lisäksi monenlaiset puukot olivat tarpeen paitsi työvälineinä myös syömisessä: haarukoita ei vielä ollut. Taltat, vasarat, lapion kärjet, rautanaulat ja hevosenkengät tehtiin omassa kylässä, rautakärkiset aurat samoin.
Kyläseppä oli perinyt työnsä isältään ja tämä omalta isältään. Ketju oli jatkunut ties kuinka monen sukupolven ajan. Tallinnan raudan lisäksi seppä käytti uudestaan rikki menneiden työkalujen raudan. Joskus hän hankki myös järvimalmia sisämaasta, mutta se ei ollut yhtä hyvälaatuista kuin rautaharkot.
Seppä takoi apupoikansa kanssa parhaillaan uutta sirppiä, kun tieltä kuului hevosen hirnuntaa. Seppä vilkaisi tien suuntaan ja sitä pitkin näytti tulevan kylän pikkupoikien ihailema ratsumies.
Ratsumies oli sotilas, kruunun palveluksessa. Hänen kupeillaan oli miekka ja jalassaan kannukset. Sellaisia eivät muut kyläläiset käyttäneet. Kylässä asuva ratsusotilas oli nähnyt maailmaa vähän laajemmin. Hän oli käynyt Viipurin linnassa ja Turussa, Tukholmassakin ja osasi muutaman sanan venäjää ja saksaa ruotsin lisäksi. Tarinoissaan hän matkasi vieläkin kauemmaksi ja juttua riitti, kun tarjottiin miestä väkevämpää.
Ratsumies oli tuonut matkoiltaan luisen nopan, jota heitettiin tuvissa talvisaikaan. Silloin oli pimeää ja päivät lyhyitä, joten töitä oli vähemmän. Korjattiin työkaluja ja hoidettiin eläimiä. Kun oli oikein kova pakkanen, moneen tupaan ahdettiin ihmisten lisäksi yöksi myös hevonen. Se oli arvokkain eläin, elintärkeä kumppani talon töissä. Talviaikaan hevoset vetivät perässään tukkeja kylää ympäröivistä metsistä ja rekeä kyläreissuilla.
Uuni lämmitti pienen tuvan
Kylän asuintalot olivat kaikki suunnilleen samanlaisia hirsirakennuksia. Huoneita oli yksi ja pinta-alasta neljänneksen vei uuni. Siinä ei ollut savupiippua, vaan savu pääsi ulos pienistä räppänöistä katonrajasta.
Se tarkoitti sitä, että kun uunia lämmitettiin, ilma tuvassa ei ollut parasta mahdollista. Moni vanhempi ihminen — kylässä oli sentään joku yli viisikymppinen — yski yskimästä päästyään. Mutta uuni toi lämmön ja sen lähellä oli valoa. Muita valonlähteitä olivat päreet, joiden valossa korjattiin vaatteita ja syötiin.
Ruokaa lämmitettiin joko uunissa paistamalla tai sen edustan arinalla keittämällä. Useimmiten siihen käytettiin kolmijalkaista sisältä lasitettua punaista savipataa. Lautaset ja lusikat olivat puusta.
Syksyllä, kun sato oli korjattu, ruokaa riitti hyvin, mutta näin kevättalvella varastot alkoivat tyhjentyä.
Kuivakala, mukaan lukien ulkomereltä saatu turska, oli lähes syöty, samoin marjat. Laimeaa olutta riitti vielä tynnyrissä juotavaksi.
Viljaa piti säästellä siemenviljaksi edessä olevia kylvöjä varten, joten jonkin aikaa keväällä piti syödä pettuleipää. Talon emäntä pohti, pitäisikö jo uhrata yksi pihamaalla juoksevista kanoista. Toisaalta ne olivat talvella munineet hyvin tuvan lämmössä. Lähiympäristön jänikset saivat olla varuillaan, sillä lihaa kaivattiin.
Lampaat ja vuohet sekä kylän harvat lehmät odottivat jo kevätlaitumille pääsyä. Varsinkin lehmät olivat talven aikana laihtuneet, vaikka niityiltä olikin kerätty niille aittoihin syötävää. Maitoa ei juuri herunut.
Vettä kylään saatiin mäellä sijaitsevasta lähteestä.
Pari kertaa kuussa kirkkoon
Gubbackan mäellä oli parinkymmenen asuinrakennuksen lisäksi erilaisia varastoja ja aittoja. Rakennusten välissä oli tunkio ja yksittäiset tontit oli erotettu toisistaan aidoilla. Talojen yläpuolella rinteessä kulki 1,5–2 metrin levyinen tie, joka varsinkin kelirikkoaikaan oli huonossa kunnossa. Hevosella siitä pääsi ja tietysti jalan.
Tietä pitkin pääsi naapurikyliin Mellunkylään, Kärrbyhyn, Gumböleen, Hakunilaan ja Sotunkiin. Sieltä pääsi myös Suurelle rantatielle eli Kuninkaantielle ja sieltä kirkonkylään. Kyläläiset kävivät valkoiseksi kalkitussa Pyhän Laurin kirkossa jumalanpalveluksessa pari kertaa kuussa ja kuulivat samalla tuoreimmat uutiset pitäjästä ja kauempaakin. Kun matkaa kirkolle oli yli kymmenen kilometriä, sitä ei tarvinnut tehdä joka viikko.
Tietä pitkin kulkivat myös satunnaiset matkaajat, joku kulkukauppiaskin. Ikävintä oli, että sen avulla perille löysi myös kruunun vouti tai hänen apulaisensa eli verottaja. Tosin kylä oli sen verran köyhä, etteivät kaikki maksaneet täyttä veroa. Rikkaimmilla perheillä oli 3–4 lehmää, useimmilla vain yksi tai kaksi.
Kaiken kaikkiaan elämä kuitenkin kulki tässä kylässä niin kuin se oli vuosisatoja kulkenut: vuodenkierron mukaan. Onneksi ei ollut moneen vuoteen ollut sotia eikä kulkutautejakaan nyt kiertänyt. Siksi kyläläisistä tuntui siltä, että elettiin tosiaankin armon vuotta.
Juttua varten on haastateltu arkeologi Andreas Koivistoa.
Kirjallisuus: Gubbacka — keskiajan arkea Vantaalla. Toim. Andreas Koivisto, Riina Koivisto ja Jukka Hako. Kellastupa 2010. Markku Kuisma: Helsingin pitäjän historia 2 1550–1713. Vantaan kaupunki 1990.
Esineet: Museovirasto, kuvat Pekka J. Heiskanen/ Vantaan kaupunginmuseo.
Karttamerkintä paljasti kylän paikan
Kehä III:n ja Itäväylän kaakkoisristeyksessä, lähellä Westerkullan kartanoa on pieni mäennyppylä. Sieltä löydettiin keskiaikaisen kylän rauniot, kun Vuosaaren satamaan vievää tieyhteyttä alettiin rakentaa. Ensimmäiset kaivaukset tehtiin vuonna 2003. Sen avulla pelastettiin aineistoa, joka jäi eritasoliittymän alle.
Kaivauksia on sen jälkeen tehty useampana kesänä, viimeksi viime vuonna. Se, että kylä ylipäänsä löytyi, on tarina sinänsä. Muistikuvaa kylästä ei nimittäin enää ollut eikä sitä oltu merkitty karttoihin, paitsi yhteen.
Maanmittari Samuel Brotherus teki vuonna 1708 karttaluonnoksen, jossa luki Gamla tomtställe eli vanha tontin paikka. Koska Brotherus laati karttaa verotusta varten, eikä kylästä enää ollut jäljellä kuin kivikasoja, Brotherus ei siirtänyt tietoa varsinaiseen karttaan. Luonnos kuitenkin säilyi ja sen avulla kylä löytyi.
— Kaivauksissa on löydetty 23 uuninpaikkaa eli ainakin tämän verran kylässä on ollut uunillisia rakennuksia, osa asuintaloja, osa ehkä saunoja tai riihiä. Nämä rakennukset ovat 1400–1500-luvuilta. Kylän asutushistoria ulottuu kuitenkin ainakin 1100–1200-luvulle, mahdollisesti jo sitä edeltäneelle rautakaudelle, selvittää arkeologi Andreas Koivisto.
Kaivauksissa on löydetty monenlaisia kyläläisille kuuluneita käyttöesineitä ja eksoottisempaakin tavaraa, kuten luinen noppa ja tikari, rataskannus, Keski-Euroopassa valmistetun kivisavikannun pala sekä hopeasormus. Monenlaisista siemenistä ja luun kappaleista on pystytty selvittämään, mitä kyläläiset söivät.
Kylässä on ollut kaksikin sepän pajaa, mutta todennäköisesti ei samana aikana.
Miksi kylä sitten katosi ja autioitui? Varmaa vastausta ei ehkä koskaan saada.
— Kaikki arkeologiset materiaalit viittaavat siihen, että kylä on hylätty 1500-luvun lopussa tai viimeistään 1600-luvun alussa. Vaikka ennen tätä on ollut 25-vuotinen sota Venäjän kanssa ja alueelle tehtiin Suomenlahden yli hävitysretkiä, maakerroksissa ei ole hiiltyneitä jäämiä tai kovan palamisen jälkiä, kertoo Koivisto.
Kenties Westerkullan kartanon perustaminen ajoi väen pois sille läänitetyiltä mailta. Tai sitten maanviljely tuli yhä keskeisemmäksi ja väki muutti viljavammille seuduille sisämaahan.
— Viime mainitusta on jonkinlaisia kirjallisia merkkejä alueen muista kylistä.
Se, ettei paikalta löydy enempää esineitä, viittaa rauhanomaiseen muuttoon. Kaikki tarpeellinen kiviä ja pois heitettyjä tai kadotettuja esineitä lukuun ottamatta on otettu mukaan. Talojen puutavara on käytetty uusia koteja rakennettaessa. Siten jäljelle ovat jääneet vain perustukset, tielinjat ja nyt esiin kaivettu aineisto.
Jaa tämä artikkeli: