Elämänkoulubussi
Tasapainoilen täyden bussin keskikäytävällä. Elämäntilanne salli tai pakotti, miten sen nyt ottaa, luopumaan autosta. Niinpä heilun ja huojun kohtalotovereitteni rinnalla.
Edellisen bussielämänvaiheeni aikana pakenin muita ihmisiä pääni sisään. Ohitin kanssamatkustajat kuin unissakävelijä. Tänään ruuhkabussissa on kuitenkin uutuudenviehätystä. Katselen valppaana ympärilleni.
Vieressäni seisoo kuusikymppinen tuulipukuun pukeutunut isoäidin oloinen nainen ja hymyilee anteliaasti kaikille. Sellainen onni tarttuu. Se herättää minussakin halun kiittää Jumalaa kaikesta.
Istumaan päässyt, niin ikään eläkeikää lähestyvä nainen näyttää puolestaan siltä, ettei mikään maailmassa voisi häntä hymyilyttää. Naisen huoliteltu vaatetus ja meikattu iho panevat minut miettimään, miten hän on siihen penkille päätynyt. Oliko hänellä kerran paljon, ja sattuiko sen menettäminen valtavasti?
Äkkiä tunnen vahvaa yhteenkuuluvuutta kummankin kanssa.
Yksinäisyys voi olla ylhäistä ja eristäytyneisyys joskus kivaa. Mutta jos olisin istunut miettimässä omiani oman auton mukavalla kuskinpenkillä, en olisi koskaan huomannut noita ihmisiä enkä ajatellut näitä ajatuksia.
Kyydistä hypätessäni päätin, etten vastaisuudessakaan tahdo ohittaa kanssamatkustajiani kuin unissakävelijä. Yhteisessä bussissa olen valppauden, myötätunnon ja elämän pyhän yhteyden tiedostamisen oppitunnilla.
Jaa tämä artikkeli: