Tiivis työpari. Taru Mäkelä ja Jouko Seppälä ovat löytäneet vuosien varrella tietyt kuviot elokuvien ideoimiseen ja tekemiseen.
Elokuvia yhteistuumin
Taru Mäkelä ja Jouko Seppälä toteuttavat elokuvia, joissa kuvataan ihmisyyttä eri näkökulmista.
Elokuvateattereissa naurattaa parhaillaan Taru Mäkelän ohjaama ihmissuhdekomedia Eila, Rampe ja Likka, joka perustuu Sinikka ja Tiina Nopolan käsikirjoitukseen. Elokuvan tekemisessä on ollut tiiviisti mukana Mäkelän aviomies, kuvaaja Jouko Seppälä. Pariskunnan laskujen mukaan kyseessä on kolmas komedia, jonka elokuvatuotantoyhtiö Kinoston omistava pariskunta on tuottanut useiden draama- ja dokumenttielokuvien ohella.
Idean elokuvaan sai Mäkelä, joka on tavallisesti alkuun paneva voima pariskunnan yhteisissä projekteissa.
– Kaikki lähtee intuitiosta. Tällä kertaa ajatus syntyi siten, että kävellessäni Hakaniemen torin poikki huomasin Arena-teatterin mainoksen Eila, Rampe ja Likka -näytelmästä. Mieleen tuli, että miksi kukaan ei ole tehnyt hauskoista tamperelaishahmoista elokuvaa.
Taiteilijapari voi olla jo lähes 80 000 katsojaa keränneen elokuvan menestyksestä hyvällä mielellä. Leffa huomioitiin myös Jussi-palkintojen ehdokkuuksissa, vaikka alalla ei yleensä arvosteta komediaa kovin korkealle. Eilaa näyttelevä Heidi Herala oli ehdolla parhaan naispääosan ja Rampen roolissa nähtävä Pirkka-Pekka Petelius parhaan miessivuosan Jussin saajaksi. Lisäksi elokuva esitettiin tammikuun lopussa Santa Barbaran filmifestivaaleilla Kaliforniassa.
Kaksikon työkuviot menevät yleensä siten, että kun Taru Mäkelä keksii idean, hän kertoo sen saman tien miehelleen. Jos tämäkin innostuu siitä, alkaa elokuvan suunnittelu.
– Luotan Tarun kykyyn löytää aiheita. Kun työhön päätetään ryhtyä, aletaan etsiä rahoitusta sekä miettiä näyttelijöitä ja kuvauspaikkoja.
– Palkkaamme työntekijöitä projektikohtaisesti. Tarvitsemme ulkopuolista työvoimaa esimerkiksi elokuvan esivalmisteluun ja rahoituksen hakemiseen, Jouko Seppälä kertoo.
Pariskunnan mukaan lähtökohtana on nimenomaan oma innostus. Vasta sitten mietitään, kiinnostaako aihe mahdollisesti muitakin. Tosiasia on se, että kaikkia ei voi kuitenkaan miellyttää.
Oma tuotantoyhtiö antaa Mäkelälle ja Seppälälle vapauden päättää itse elokuvan tekemiseen liittyvistä asioista, tehdä omannäköistä jälkeä.
– Taiteilijathan ovat olleet yrittäjiä maailman sivu. Tärkeä tekijä meillä tietenkin on se, että tunnemme läpikotaisin koko elokuvan tekoprosessin.
Mäkelän juuret elokuva-alalla ovat syvässä, sillä hänen sukunsa omisti Kinosto-elokuvateatteriyhtiön, joka yhdistyi Finnkinoon vuonna 1986. Mäkelä perusti Seppälän ja Anne Heiskasen kanssa Kinosto-tuotantoyhtiön vuonna 2005.
Elokuvien ohella Taru Mäkelä ohjaa freelancerina teatteriesityksiä ja radiokuunnelmia. Ohjaaja nauttii siitä, että voi tehdä taidetta eri välineissä erilaisista näkökulmista.
– Tarinan kertomisesta näissä kaikissa on kyse, mutta se tapahtuu eri maailmoissa. Elokuva poikkeaa muista vielä siten, että se on kaikkien taiteenlajien sulatusuuni.
Eilen sai ensi-iltansa teatteri Avoimissa ovissa hänen ohjaustyönsä Palava kaupunki, joka kertoo jatkosodan helsinkiläisistä. Kirjailija Sirpa Kähkösen tekstiin perustuva esitys sisältää tunteita herättävää draamaa ja musiikkia.
Musiikin on säveltänyt Anna-Mari Kähärä, jonka kanssa Mäkelä teki yhteistyötä myös sota-ajasta kertovassa Pikkusisar-elokuvassa.
– Anna-Mari on tehnyt Palavaan kaupunkiin musiikkia tuohon aikaan eläneiden runoilijoiden teksteihin. Musiikki on niin teatterissa kuin elokuvassa tärkeä elementti, ja sen pitää palvella teoksen sisältöä, Mäkelä sanoo.
Myös Jouko Seppälän kuvaamissa dokumenteissa Lotat ja Daavid on käsitelty sota-aikaa. Mäkelä luonnehtii sotaa ytimekkäästi kaiken ihmisyyden konkurssiksi.
– Vietimme lapsuutemme ja nuoruutemme Kekkoslovakiassa, jossa sota-ajasta vaiettiin. Kun Neuvostoliitto romahti, oli Suomessa paljon kertomattomia tarinoita, joita sai vihdoin vapaasti tuoda esiin taiteen keinoin.
Taiteilijaparin voimavarana on pitkään ollut juutalaiskristillinen etiikka. Tämä näkyy esimerkiksi siten, että Taru Mäkelä ja Jouko Seppälä käyvät kirkossa säännöllisesti. Seppälä on myös valittu seurakuntansa seurakuntaneuvostoon.
– En tuputa uskoa kenellekään, mutta haluan tietyllä tavalla tunnustaa väriä. Ajattelen niin, että lauantaina siivotaan koti ja sunnuntaina sielu, Seppälä luonnehtii.
Kun hän pyrki ensimmäisen kerran hoitamaan seurakunnan asioita, hän ei ollut varma, halusiko nähdä kirkon ”backstagelle”, koska illuusio voisi hävitä.
– Näin ei kuitenkaan käynyt vaan on tuntunut hienolta ja etuoikeutetulta nähdä, mitä koko tähän show’hun liittyy. On tärkeää pitää yllä hyväksi todettua systeemiä, siihen liittyviä tiloja ja musiikkia, jotka ovat vuosisatojen kehityksen tulosta.
Mäkelä puolestaan pitää siitä, että kirkossa harjoitetaan yleisinhimillistä toimintaa. Hän kuitenkin lisää, että kirkossakin on monenlaisia ihmisiä eikä siihen kuuluminen ehkäise tyhmyyttä.
Katsojamäärä muutettu 11.2.
Jaa tämä artikkeli: