Elonleikkaaja
Rupesin leikkaamaan elämää. Se näytti erilaiselta kuin kuvassa, jossa huivipäät huhkivat keltaisten viljasylysten kanssa.
Katselin ensimmäistä viipaletta. Siinä oli vilpittömyyttä niin, että väleistä pursui. Mutta miksi isän piti kuroa sitä kasaan niin ankaralla äänellä? Häpeää nousi lapsuuteni raoista. Seisoin nurkassa ja tunsin, miten tuhmuus tarttui jäseniin.
Toisessa viipaleessa oli uskoa. Pohjimmaisena oli totena pitämisen vakava taikina, mutta sen päällä keikkui toivon ja luottamuksen ilmava sametti.
Kolmas viipale oli maailmantuskasta vinossa. Yksinäinen sielu seisoi autiuden täytteeseen hyytyneenä.
Sitten oli onnea monessa kerroksessa: rakastamisen onnea ja onnea lapsesta, hiljaisen aamun onnea ja onnen ihmisentäydestä illasta. Järvi oli kerrosten välissä tyyni, vaikka puut humisivat.
Viipaleista lituskaisimman olivat pettymykset painaneet kasaan. Hädin tuskin erotti, mistä se oli tehty, mutta puristus tuntui niskassa koko ajan.
Ja entä mahdollisuuksien pala. Tuskin sain sen lautaselle sopimaan.
Voi elämää, ajattelin minä ja maistelin rohkeasti sen jokaista viipaletta. Eivät ne syömällä lopu, onni tai suru. Mutta leikkaamalla niistä viipaleen elonkorjuun aikaan näkee paremmin, mitä niiden kerroksissa on.
Jaa tämä artikkeli: