Enkelit tulivat takaisin
”Enkelit muistuttavat meitä siitä, että kristinusko on pohjimmiltaan salaperäistä ja sisältää ihmeellisiä asioita

”Enkelit muistuttavat meitä siitä, että kristinusko on pohjimmiltaan salaperäistä ja sisältää ihmeellisiä asioita", sanoo Esko Miettinen. Kuva: Esko Jämsä

Enkelit tulivat takaisin

Mikkelinpäivän perhemessussa esiintyy pienten lasten kuoro. Tai oikeastaan siinä laulavat heidän äitinsä, sillä pienokaisista ei lähde paljonkaan ääntä.

Pastori muistuttaa kuulijoitaan siitä, että jokaisella ihmisellä on suojelusenkeli. Saarnan apuvälineinä hän käyttää kuvia ja nukkeja.

Lapsiperheiden joukossa istuu parrakas kuusikymppinen mies. Hän on tietokirjailija ja teologi Esko Miettinen. Miettinen vierailee vielä kahdessa ”enkelikirkossa” kuuntelemassa, mitä enkeleistä opetetaan.

Enkeleistä on tullut osa nykyihmisen itsensä kehittämisen projektia

Päivän lopputulemaksi jää se, että lapset jyräävät enkelit.

Aikuiset tarjoavat lapsille turvallisuutta opettamalla heitä uskomaan enkeleihin, mutta enkeleiden merkitys aikuisille ohitetaan vähin äänin.

Enkelit ovat taivaasta

Tuokiokuva mikkelinpäivän messusta on peräisin Esko Miettisen tuoreesta kirjasta Taivaallisia vieraita – kristillinen enkeliperinne Suomessa (Kirjapaja). Miettisen mielestä enkelit ovat kristinuskolle korvaamattoman tärkeitä.

”Niissä on paljon sellaista, mikä uhkaa muuten käydä vähiin. Mutta kun otamme enkelit puheeksi, joudumme pohtimaan myös vaikeita kysymyksiä.”

Enkelit ovat tärkeitä ensinnäkin siksi, että ne ovat taivaasta. Ne eivät kuulu moderniin maailmankuvaan eivätkä ylipäätään tähän maailmaan, vaikka toimivatkin Raamatun mukaan maan päällä.

Toisin sanoen enkelit muistuttavat meitä siitä, että kristinusko on pohjimmiltaan salaperäistä ja sisältää ihmeellisiä asioita.

Kansanperinteestä löytyy vanhempi painos samanlaisista kokemuksista kuin ne, joita on koottu talteen nykyisen enkelibuumin myötä.

”Kristillisessä maailmassa on enkeleitä. Se on asia, jolle ei mahda mitään”, Miettinen paaluttaa.

Ei ole sattumaa, että juuri Esko Miettinen asettuu puolustamaan näkymätöntä maailmaa. Enkelikirjan syntyyn johtanut pohdinta sai ensimmäisen sysäyksen jo kuohuvalla 60-luvulla.

Ajan henki järkytti

Kun Esko Miettinen aloitti teologian opinnot vuonna 1965, hän järkyttyi yliopistomaailman uskonnonvastaisesta ilmapiiristä.

Kokemus tiivistyi eräässä helsinkiläisen Lääketieteenkandidaattiseuran järjestämässä keskustelutilaisuudessa, jota Miettinen oli kuuntelemassa. Kun psykiatri Martti Paloheimo sanoi, että ”tähän tarvitaan mystinen kokemus”, yleisö reagoi nauramalla räkäisesti.

”Silloin ajattelin, että tällaisessa maailmassa siis elän. Jos sanot täällä jotakin aitoa uskonnosta, sinua ivataan”, Miettinen sanoo.

Jyrkkä uskontokielteisyys leimaa Miettisen muistoja sekä 1960- että 70-luvuista. Tilanne synnytti voimakkaan sisäisen ristiriidan. Miettinen ei halunnut luopua uskostaan, vaikka se tuntui sotivan kaikkea ympärillä olevaa vastaan. Tuntui kuin Jumalan paikalla olisi tyhjä aukko.

”Aloin etsiä sellaisia kohtia, joissa kristinusko näyttää toimivan, vaikka yleinen henki sanoi, että se ei toimi missään.”

Yksinkertainen lääke

Ensiapua uskonkriisiin Esko Miettinen löysi filosofi Uuno Saarnion ja legendaarisen dogmatiikan professorin Seppo A. Teinosen luennoilta.

Platonilaiseen filosofiaan nojaavalle Saarniolle tuonpuoleinen maailma oli todellinen. Teinonen puolestaan nosti ajan hengen vastapainoksi sen, mitä kirkko opettaa.

”Kirkon auktoriteetti ei ratkaissut sisäistä ongelmaani, mutta auttoi kuitenkin elämään”, Miettinen kertoo.

Ahdistus väistyi lopulta yllättävän käytännöllisellä ja konkreettisella lääkkeellä. Aloitettuaan uskonnonopettajan työn Hyvinkäällä 1970-luvulla Miettinen alkoi käydä sunnuntaisin kirkossa.

”Ratkaisevaa ei ollut se, olivatko saarnat kohti käyviä vai hapuilevia, tai kuinka kauniisti kirkkokuorot lauloivat. Nämä eivät merkitse, vaan kokonaisuus. Kun jumalanpalveluksen prosessi oli mennyt lävitseni riittävän monta kertaa, usko alkoi herätä.”

Anonyymia uskoa

Kun tultiin 1990-luvulle, Miettinen havahtui siihen, että myös maailmalle oli tapahtunut jotakin. Ajan henki oli vaihtunut.

Rajakokemuksia ja kuoleman jälkeistä elämää käsittelevät kirjat alkoivat jo 1970-luvulla saada osakseen valtavasti huomiota.

Nykyisellä luterilaisella kirkolla on aikuisille hyvin vähän sanottavaa enkeleistä

Sitten tuli maailmanlaajuinen enkelibuumi, jota on jatkunut näihin päiviin saakka. Suomessa huippuvuosi oli vuonna 1995, jonka aikana ilmestyi ainakin kymmenen enkeleistä kertovaa kirjaa. Miettinen oli tuolloin Essen toimittajana ja kirjoitti ilmiöstä artikkelin.

Fantasiakirjallisuuden ja -elokuvien suosio kertoo Miettiselle siitä, että ilmassa on ”anonyymia uskonnollisuutta”, kaipausta johonkin syvempään.

”Nämä ilmiöt liittyvät yhteen. Ne osoittavat, että maailmassa on muitakin kuin uskolle naureskelijoita”, Miettinen sanoo.

Haltiat ja enkelit

Tutkimusretki enkelien maailmaan vei Miettisen muun muassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoon. Siellä on noin 110 000 muistimerkintää, jotka kertovat yliluonnollisen kohtaamisesta.

”Kansanperinteestä löytyy vanhempi painos samanlaisista kokemuksista kuin ne, joita on koottu talteen nykyisen enkelibuumin myötä”, Miettinen sanoo.

Vanhan suomalaisen kansanuskon mukaan jokaisella ihmisellä oli oma suojelija eli haltia. Suojeluhaltialla oli samanlaisia tehtäviä kuin kristinuskon enkeleillä: ne varjelivat ihmistä onnettomuuksilta ja kaitsivat elämää niin, että hankkeet menestyivät.

Suomen kristillistymisen myötä haltiat saivat vähitellen suojelusenkelin hahmon.

Uudessa enkelibuumissa kokemukset ”varjelijasta” eivät välttämättä saa kristillistä tulkintaa. Sen sijaan niiden ympärille kasvaa idän uskonnoista ja teosofiasta ammentavaa enkelifilosofiaa, enkeliterapioita ja meditaatiotekniikoita.

”Enkeleistä on tullut osa nykyihmisen itsensä kehittämisen projektia”, Miettinen hymähtää.

Enkeleiden Waterloo

Enkelikirjallisuuden genre osoittaa, että enkeleille on tilausta, ne ovat ”ilmassa”. Enkelikokemuksissa vanha uskonnollinen kokemuspohja, nykyihmisen todellisuus ja kristillinen perinne kohtaavat toisensa.

Miksei luterilainen kirkko tartu tilaisuuteen ja kerro kuuluvasti, mitä se opettaa enkeleistä?

Esko Miettinen jäljittää vastausta aina vuoden 1948 kirkolliskokoukseen, joka oli hänen ajanlaskussaan ”suomalaisen enkeliopin Waterloo”. Tuossa kokouksessa hyväksyttiin nimittäin katekismus, jossa vuosisatainen suomalainen enkeliperinne miltei katkesi.

Enkeleistä tuli hädin tuskin maininnan arvoinen uskonelämän sivuseikka. Vuoden 1948 katekismus totesi, että enkelit kuuluvat näkymättömään maailmaan. Mutta enkeleiden tehtävistä ei enää puhuttu mitään.

Miettinen selittää enkeliopin notkahdusta suomalaisten rankoilla sotakokemuksilla. Talvi- ja jatkosodan selviytymiskamppailu muokkasi ajatusmaailmaa inhorealistiseen suuntaan. Enkelien suojelus oli pettänyt niin monen kohdalla, ettei siitä kannattanut enää puhua.

”Sota löi henkisen elämän pirstaleiksi. Vasta 1990-luvulla voitiin ruveta uudelleen hapuilemaan kohti uskonnollista maailmankäsitystä.”

Kirkon nykyinen katekismus julkaistiin vuonna 1999, kun enkelibuumi eli huippuvuosiaan. Silti enkelit selvitetään siinäkin mahdollisimman nopeasti, vain kahdeksalla sanalla.

”Nykyisellä luterilaisella kirkolla on aikuisille hyvin vähän sanottavaa enkeleistä. Ei ole ihme, jos uusi hengellisyys ohjautuu muualle kuin kirkon yhteyteen”, Miettinen napauttaa.

Kokemus takaisin!

Kirkon lapsityö saa Esko Miettiseltä kiitosta hyvästä työstä, jonka ansiosta kristillinen enkeliusko on säilynyt. Mutta se ei vielä riitä.

Taivaallisia vieraita -kirjassa Miettinen työstää yltiöjärkeväksi puristuneen luterilaisen teologian korjausliikettä, joka palauttaa enkelit takaisin uskonelämän keskiöön.

Miettiselle kysymys ei ole vain enkeliopin uudelleen löytämisestä. Hänen mielestään kokemusmaailmamme on pahasti typistynyt.

Kun irlantilainen enkelikirjallisuuden kuningatar Lorna Byrne jakaa yksinäisyydestä kärsivälle lukijalle toivoa vakuuttamalla, että suojelusenkeli pysyy tämän rinnalla, Miettinen joutuu toteamaan, ettei kuule tämän päivän kristittyjen puhuvan asiasta.

Miettinen toivoisi mikkelinpäivän jumalanpalveluksiin samankaltaista otetta kuin 1900-luvun alkupuolen arkkipiispalla Gustaf Johanssonilla. Johanssonin mukaan kilvoitteleva kristitty joutuu kokemaan yksinäisyyttä, mutta samalla hän saa virvoitusta enkelin läsnäolosta.

”Vanhoista teksteistä käy selvästi ilmi, että entisajan kristityillä oli kokemuksellinen suhde enkeleihin. Siitä, että enkeli on ihmisen kanssa, saatiin lohdutusta.”

Toisen maailman puolella

Toimittaja, tietokirjailija Esko Miettinen, 65, puolusti näkymätöntä maailmaa jo keväällä 2002 ilmestyneessä kirjassaan Sielu ei kuole – matkaopas tuonpuoleiseen.

Miettinen korosti, että kuolema jää käsittelemättä, jos kohtaamme sen vain materialistisen maailmankuvan ja luonnontieteiden antamilla eväillä.

Myös kahdessa seuraavassa kirjassaan Velhot, örkit ja sankarit (2004) ja Velhon uskontunnustus (2008) Miettinen tarttui samaan perusteemaan. Niissä hän ei keskustellut viimeisen lautturin, vaan J. R. R. Tolkienin Taru Sormusten herrasta -romaanin, Harry Potter -kirjojen ja Matrix-tieteiselokuvan hahmojen kanssa.

Essen toimittajan tehtävästä eläkkeelle jäänyt Miettinen patistelee kirkkoa ottamaan oppia fantasiakirjailijoista. He nimittäin puhuvat ujostelematta toisenlaisista maailmoista, hyvän ja pahan taistelusta ja myyttisistä pelastajahahmoista.

Jaa tämä artikkeli:

Kommentoi