Isovanhemmuus on ollut yksi vanhenemisen valoisista puolista sekä Leif Fredrikssonille että Riikka Juvoselle.
Ennuste: selkenevää
Miltä vanheneminen tuntuu? 57-vuotias Riikka Juvonen ja 69-vuotias Leif Fredriksson kertovat.
Ei, ei olisi kivaa olla enää kolmekymppinen. Siitä tämän pöydän ympärillä ollaan yhtä mieltä. Istutaan Riikka Juvosen ateljeekodissa Helsingissä ja puhutaan vanhenemisesta. Taiteilijaa vastapäätä istuu vanha tuttu, Leif Fredriksson, eläkkeellä oleva radiotoimittaja.
Kolmekymppisenä Juvonen oli palannut usean ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen lastensa kanssa Suomeen ja eli kiireistä yksinhuoltaja-taiteilija-yrittäjän elämää.
Samassa iässä Fredriksson puursi seurakuntapappina pääkaupunkiseudulla. Omaa elämäänsä hän ei juuri pysähtynyt pohtimaan. Pappina ja myöhemmin perheneuvojana hän keskittyi toisten ihmisten ongelmiin.
– Ehkä oma hauraus olisi pitänyt tajuta aikaisemmin. Nyt mietin menneitä vuosia paljon ja kamppailenkin niiden kanssa. Elämässäni on ollut voimakkaita, traagisiakin värejä. Usein se on ollut kuin nuorallakävelyä. On ollut sellainen tunne, että olen selvinnyt nippanappa. Uhanalaisuuden tunne ulottuu nykypäiväänkin, Fredriksson kertoo.
Fredriksson ja Juvonen joutuivat molemmat kolmenkympin vaiheilla vastatusten oman kuolevaisuutensa kanssa. Juvosella oli jo aiemmin todettu kasvain, jonka vuoksi hän kävi läpi monta isoa ja vaikeaa leikkausta.
– Rukoilin, että saisin elää niin kauan, että lapseni ovat aikuisia. Nyt, kun lapset ovat omillaan, on ihanaa, ettei tarvitse olla vastuussa kenestäkään. Siksi minulla ei ole edes huonekasveja.
Viimeinen leikkaus tehtiin, kun Juvonen oli nelissäkymmenissä.
– Kuolema ei tule minulle yllätyksenä, sen verran olen sitä pohtinut.
Fredrikssonilla puolestaan epäiltiin leukemiaa, kun hän oli 28-vuotias.
– Silloin jouduin hyväksymään sen, että elämän jatkuminen ei ole mitenkään varmaa. No, paljastui, että näytteet olivat menneet sekaisin ja minä olinkin terve.
– Kun sitten 1990-luvulla sairastin melanooman, olin paljon rauhallisempi. 2000-luvulla löydettiin etäpesäkkeitä ja syöpä oli levinnyt luuhunkin. Silloin ajattelin, että nyt on tosi kyseessä, Fredriksson kertoo.
Leikkaukset ja sädehoito kuitenkin tehosivat. Aikaisemmin hän oli käynyt läpi sydämen pallolaajennuksen.
Pelottava iäisyys
Riikka Juvoselle raskainta sairastamisessa ei ollut fyysinen kipu tai edes kuolemanpelko.
– Pahinta ja ahdistavinta oli se, että koin itse ansainneeni sairauteni, että olin Jumalan silmissä niin paha ja viallinen.
Myöhemmin selvisi, että Juvonen oli syntynyt kasvaimensa kanssa. Helpotti. Hän alkoi ajatella, että koko elämä on paranemista.
– Ja uskon, että se on sitä kaikille.
Leif Fredriksson kuuntelee Juvosen puhetta hiljaisena.
– Toivon, että minulla olisi yhtä valoisa näkemys. En ole oikein uskaltanut luottaa siihen, että elämä kantaa. Kuolemaa jos mitä olen kyllä miettinyt, hän sanoo.
Juvonen huomauttaa, että koko elämähän on kuoleman, vääjäämättömän hyväksymistä.
– Siitä kumpuaa kaikki, taidekin. Mitä elämä olisi ilman kuolemaa? Vaikka rakastan elämää ja haluaisin elää 300-vuotiaaksi, iankaikkinen elämä on pelottava ajatus. Se on kuin maisema ilman varjoa. Minusta ihmisen ei pidä yrittää edes kuvitella sitä. Riittää, että käyttää aikansa täällä oikein ja hyvin.
– Ehkä iäisyys, sitten kun sen kohtaa, onkin ongelmattomampi kuin miltä se tältä puolelta näyttää. Ehkä kuoleman jälkeen tulee jotakin ihan uutta, Fredriksson miettii.
Häntä ovat lohduttaneet apostoli Paavalin sanat uudesta elämästä: ”mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa, minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat”.
– Täytän tänä vuonna 70. Voin ehkä elää vielä kymmenen vuotta, mutta kuolema on koko ajan lähempänä. Paavalin näystä huolimatta se, mitä kuoleman jälkeen tulee, ahdistaa arvaamattomuudessaan.
Fredriksson huokaa, ettei teologia tai pappeus auta siinä tippaakaan.
– Ei minulla ole mitään, minkä avulla tietäisin kuuluvani sille paremmalle puolelle.
– Helvetistäkö sinä puhut? Juvonen tarkistaa.
Ja sanoo sitten suoraan, ettei usko helvettiin – ainakaan konkreettisena, rikinkatkuisena paikkana.
– Helvetti on meissä. Se on rakkaudettomuutta, jossa ei ole Jumalaa. Jos et ole kadottanut Jumalan kuvaa itsessäsi, sinulla on toivo.
Niin Fredrikssonkin haluaisi ajatella. Silti hän kamppailee jatkuvasti synnin ja syyllisyyden kanssa. Jotkut Jeesuksen opetukset tuntuvat vaatimuksilta, joita on mahdoton täyttää.
– Raamattua ei voi lukea ilman sydämen lukulamppua, muuten joutuu syyllisyyden ja itsensä tuomitsemisen suohon, Juvonen huomauttaa.
Hänen mielestään katumusta tarvitaan, mutta syyllisyys on tuhoavaa.
– Syyllisyys karkotti ihmisen paratiisista. Syyllisyydentunne ja häpeä loivat etäisyyden ihmisen ja Jumalan välille. Mutta ne asiat on jo selvitetty, enää ei tarvitse mennä puskaan piiloon.
Kevenevä kuorma
Talvinen iltapäivä hämärtyy. Juvonen sytyttää kynttilät pöydälle ja ikkunalaudalle. Fredriksson alkaa epäillä, että hän tulee antaneeksi itsestään ja elämän ehdoista liiankin synkän kuvan.
– Vaikka elämässä on ollut paljon pahaa, silti siellä loistaa joku valo. Vaikeistakin tilanteista on selvitty. Se kyllä mietityttää, miksi aina joutuu menemään ahtaimman kautta. Miksei elämä voisi olla tasainen valtaväylä?
Hän kertoo välillä kyselevänsä, miksi Jumala sallii kaiken pahan. Joskus hän saa kieroa lohtua ajatellessaan näin: koska näyttää ilmiselvältä, että Perkele on olemassa, niin miksei sitten Jumalakin olisi.
– Se on sellainen käänteinen Jumala-todistus.
Ei Juvonenkaan ajattele, että elämä olisi koko ajan kivaa tai helppoa. Tärkeintä hänen mielestään on elämän suunta, eheytyminen.
– Jumalan kuva meissä on perattavissa esiin. Se on elämän päämäärä. Pohjimmiltaan siinä on kyse tulemisesta omaksi itsekseen, siksi ihmiseksi, jonka Jumala loi.
Vapautumisen kääntöpuoli on luopuminen. Usein se tuntuu pelottavalta ja kivuliaalta. Ja kuitenkin kuorma kevenee.
– Asiat, joita ilman ei joskus voinut kuvitella olevansa, eivät enää tunnu tärkeiltä. Ennen pelkäsin esimerkiksi sitä, etten olisi naisena puoleensavetävä. Nyt on helpottavaa, kun seksi ja romantiikka eivät enää määritä elämää.
– Myös se, ettei enää voi synnyttää lapsia, on iso murros. Äitiys on naisena olemisessa niin kokonaisvaltainen asia. Tyttärentyttäreni syntyi, kun olin 46-vuotias. Oli haikeaa ja riemastuttavaa tajuta, että nyt tyttäreni vuorostaan on astunut elämässä sille askelmalle, jossa synnytetään lapsia ja huolehditaan heistä.
Samanlaiset päivät
Vanheneminen ei silti ole pelkkää luopumista ja karsimista. Juvonen on huomannut, että hänen luovuutensa on kasvanut iän myötä. Taiteen tekemiseen on tullut erilaista rohkeutta ja osaamista. Näkemys on kirkastunut.
Viime aikoina Juvosella on ollut kiire. Syksyllä ilmestyi kirja Onneksi en ole enää nuori. Nyt hän on saanut valmiiksi Kalevalan naisia käsittelevän Louhen hymy -kirjan.
– Toivon, että sitten kun sen aika tulee, osaisin asettua vanhuuteen. Etten hukkaisi tilaisuutta elämän kokonaisuuden ymmärtämiseen olemalla katkera tai haikailemalla menneitä. Vaikka en ikävöi lapsuuteen, kaipaan hetkittäin sitä, miten herätessäni olin onnellinen pelkästä olemassaolostani, Juvonen sanoo.
Leif Fredrikssonilla ja hänen Terhi-vaimollaan on kaksi lastenlasta. Molemmat ovat vielä alle kaksivuotiaita.
– Pojat ovat tuoneet tavattomasti valoa elämääni. On hienoa, että meitä käytetään lapsenvahteina. Emme ainakaan tunne itseämme tarpeettomiksi.
Fredriksson on ollut eläkkeellä vuodesta 2007 alkaen. Elämänmuutokseen kuului, että perheen kesämökki Salossa laajennettiin kodiksi. Nyt siellä mahtuu hyvin elämään kaksi henkeä ja koira.
– Jotakin eläkkeelle jäädessä katoaa. Päivät eivät enää erotu toisistaan. Niistä tahtoo tulla pitkiä pötköjä. Tapahtumaksi riittää joskus se, että käyn katsomassa, onko Lidliin tullut jotain uutta.
Jaa tämä artikkeli: