Entä jos vantaalaiskoomikko olisi katsonut maan päälle eikä taivaisiin?
Risto Koo Järvinen on luopunut uskosta, mutta ei toivosta. Kuva: Saara Vuorjoki

Risto Koo Järvinen on luopunut uskosta, mutta ei toivosta. Kuva: Saara Vuorjoki

Entä jos vantaalaiskoomikko olisi katsonut maan päälle eikä taivaisiin?

Risto Koo Järvinen etsi Jumalaa vuosikymmeniä, turhaan. Pappi Pekka Kivekäs kokee, että Jumala tulee vastaan joka päivä.

Koomikko, joka pakkomielteisesti pohtii kuolemaa, kuulostaa ehkä keksityltä henkilöltä, mutta tässä sellainen on. Vantaalainen Risto Koo Järvinen on pelännyt kuolemaa siitä asti, kun hän pikkupoikana 1970-luvun alussa näki televisiossa kuvia Vietnamin sodan uhreista.

– Tajusin, että nuo ovat tosiaan kuolleita ja että sieltä ei ikinä palata.

– Kuolemassa minua on pelottanut eniten olemassaolemattomuus. Kun kuolen, en ole mitään enkä missään. Kävin täällä, mutta mitään ei jää jäljelle. Maailmakin lakkaa joskus.

Samoihin aikoihin kun Risto oivalsi kuoleman lopullisuuden, hän alkoi myös tehdä tuttavuutta Jumalan kanssa – ja koki pian ensimmäisen uskonkriisinsä.

– Saunassa kysyin isältäni retorisesti, että uskooko hän Jumalaan. Ajattelin, että kaikki uskovat. Isä vastasi, että ei todellakaan. Minä järkytyin.

Ehkä isä oli väärässä. Jumala nimittäin näytti tulevan avuksi, kun Risto oli pulassa ja rukoili. Jumala irrotti jalkaan juuttuneen minisuksen ja korjasi videonauhurin. Sitten apua ei enää tullutkaan.

– 1970-luvun lopussa asuimme Afrikassa. Suomalaisilla oli siellä kaksi lemmikkiapinaa, ja kerran isäni antoi niille sampoopullon leluksi. Seuraavana aamuna huomasimme, että toinen apina oli tullut kipeäksi. Rukoilin Jumalaa parantamaan apinan, mutta apina kuoli. Silloin mietin, että mikä se sellainen Jumala on, joka korjaa kyllä videonauhurin mutta ei auta ihanaa apinaa, Järvinen kertoo.

Tarve löytää selitys

Siitä pitäen Risto Koo Järvinen alkoi etsiä maailmanselitystä muualta kuin Jumalasta. Luettelo on pitkä ja polveileva: parapsykologiaa, astrologiaa, biologiaa, ekologiaa, marxismin perusteita, evoluutioteoriaa, tähtitiedettä, maailmanlopun ennustuksia. Hän luki ihmiskunnan geneettisestä rappeutumisesta, tilastoilla valehtelusta, unista ja biorytmeistä.

– Yritin ottaa jokaisesta jotakin ja rakentaa omaa kattavaa maailmanselitystä. Sen kirjoittamisessa en päässyt ensimmäistä lausetta pitemmälle.

– Minulla on ollut hirveä tarve löytää selitys koko tälle jutulle. Silloin ajattelin, että ei voi olla niin, että olemme vain sattumalta täällä maailmankaikkeudessa, pieni piste funtsimassa näitä juttuja.

Joskus parikymppisenä Järvinen alkoi harrastaa transsendenttista meditaatiota ja jatkoi sitä vuoden verran.

– Se toimi hyvin. Rauhoituin ja lopetin alkoholinkäytönkin. Sitten aloin omasta mielestäni nähdä ennenäkyjä, ja pelästyin. Silloinen tyttöystäväni, nykyinen vaimoni, oli entinen seurakuntanuori ja hän sanoi, että meditaatio ei välttämättä ole hyväksi.

Edes yksi pieni ihme

Ehkä sittenkin tarvittaisiin Jumala. Järvinen huomasi ilokseen, että kirkon tarjoamissa hiljaisuuden retriiteissä oli tarjolla kristillinen versio meditaatiosta, ja alkoi käydä niissä. Jumala ei kuitenkaan tuntunut olevan hänestä kiinnostunut. Järvinen kaipasi vastausta, jotain konkreettista. Uskoontuloa, ihmettä. Mutta ihmeeksi ei riittänyt se, että parin kauan toivoma lapsi sai alkunsa retriitissä. Ei, koska vaimo oli juuri ennen retriittiä aloittanut hormonihoidot.

Eräänä iltana Järvinen meni tyhjään Johanneksen kirkkoon, ilmoitti antavansa elämänsä Jeesukselle ja odotti, että tapahtuisi jotakin. Ei mitään. Hän myös kävi kahdesti Pirkko Jalovaaran ja Seppo Juntusen rukousilloissa.

– Sielläkin odotin, että tapahtuisi jotakin, jonkinlainen henkinen vapautuminen. Koska olen helposti suggeroitavissa, minä kyllä kaaduin, mutta se oli nöyryyttävä kokemus. Tuntui siltä, että minut tönäistiin kumoon tietyllä tekniikalla.

Ja jos tämä ei vakuuta, niin kerrottakoon, että Järvinen on käynyt myös kaksi vuotta seurakunnan Sanasta elämään -kurssia ja lähetystyöhön valmentavan kurssin, ollut talkoolaisena Valamon luostarissa ja istunut hiljaa kveekareiden kanssa.

– Olen tehnyt myös ihan konkreettisia testejä Jumalalle. Sanonut, että tuossa on tikkuaski, nosta se ilmaan edes kerran. Miksei Jumala tekisi pikkuihmettä, jos kerran on olemassa? Sillä saisi minusta ikuisen palvelijan. No, eihän se noussut. Todennäköisesti sekään ei olisi riittänyt, vaan olisin pitänyt sitä hallusinaationa.

– Hyvin yksinkertaistahan minun ajatteluni oli. Halusin ja olisin tarvinnut nimenomaan uskoontulon, kunnon lävähdyksen. Jos kerran kolkuttavalle avataan, niin kyllä olisi jo pitänyt avata.

Järvinen vertasi itseään muihin, joita piti kunnon uskovaisina, ja kadehti rauhaa, jonka näki heidän kasvoillaan. Hän tunsi olevansa huonompi kuin muut ja pelkäsi toisten huomaavan, ettei hän ole oikea uskovainen.

– Se huonommuus oli vain minun sisälläni. Ihmiset olivat tosi kivoja. Ei kukaan sanonut, millainen minun pitäisi olla, tai tuputtanut mitään. Olen tullut siihen tulokseen, että uskovaisuus on eräänlainen luonteenpiirre. Joillakin se on, joillakin ei.

Elämästä kaikki irti

Pikkuhiljaa Järvinen luovutti. Hän vakuuttui siitä, ettei mitään yliluonnollista ole koskaan todistettu. Hyvästi Jumala!
 

Miksei Jumala tekisi pikkuihmettä, jos kerran on olemassa? Sillä saisi minusta ikuisen palvelijan."

– Risto Koo Järvinen
 

Järvinen lähti mukaan Skepsis ry:n toimintaan ja aloitti vuonna 2000 Skeptikko-lehden päätoimittajana. Ei se ihan kevyesti käynyt.

– Kun toivoni yliluonnollisesta ja Jumalasta oli mennyt, aloin juoda unohtaakseni kaiken, Järvinen kertoo.

Nyt ei enää ahdista niin paljon. Hän tuntee saaneensa pienen palasen kuolemattomuutta esikoiskirjallaan Lasiinsylkijä. Ehkä apua on ollut siitäkin, mistä kirja kertoo: raitistumisesta.

– Olen nyt tavallaan hyväksynyt oman kuolevaisuuteni, mutta koko ajan toivon, että kaikki ei lopu kuolemaan.

– Kun melkein tiedän, ettei kuoleman jälkeen ole mitään, yritän ottaa elämästä kaiken irti. Olisi järjetöntä käyttää elämänsä valmistautumalla kuolemanjälkeiseen elämään.
 

Ei olemassaoloa ja uskoa voi rakentaa elämysten varaan. Niitä tulee ja menee."

– Pekka Kivekäs

Jumala ei tee temppuja

Ei ole mitenkään tavatonta, että ihminen toivoo tulevansa uskoon kertarysäyksellä. Ilmiö on tuttu eläkkeellä olevalle papille ja uskonnonopettajalle Pekka Kivekkäälle, joka on toiminut 32 vuotta vapaaehtoisena sielunhoitajana päihderiippuvaisten Myllyhoidossa. Monilla on sellainen mielikuva, että kun tulee uskoon, toipuu samalla riippuvuudesta, ja Kivekkään mukaan joskus niin käykin.

Kivekäs ei siis halua kyseenalaistaa rukousvastauksia tai ihmeitä. Mutta Jumala, joka toimii ihmisen päähänpistojen mukaan ja tulee apuun aina tarvittaessa, muistuttaa hänen mielestään enemmän antiikin tragedioiden deus ex machinaa kuin kristinuskon Jumalaa.

Deus ex machina oli näyttämökone, jolla jumala laskettiin alas ratkaisemaan sellaisia ongelmia, joita kukaan ihminen ei pystynyt ratkaisemaan. Tällaista taikatemppujumalaa monet odottavat, mutta ei se ilmesty koskaan.

On Kivekkäänkin elämässä ollut sellaisia kohtaamisia ja käänteitä, joita hänen on vaikea pitää pelkkänä sattumana.

– Mutta ei niillä passaa leuhkia. On aika kauheakin ajatus, että Jumala puuttuisi arkielämääni. Eiköhän hän anna minun elää ihan rauhassa.

– En ole ikinä kokenut mitään uskonnollisia sätkyjä. Vanhemmiten ehtoollispöytä on tullut minulle tärkeäksi. Jumala on siinä mukana arkisissa ruoka-aineissa, eikä mikään kytke ihmisiä niin täydellisesti yhteen kuin ehtoollispöytä. Koko tämä kärsivä maailma on siinä läsnä. Mutta eivät nämä mitään elämyksiä ole, enemmänkin pohdintaa. Ei olemassaoloa ja uskoa voi rakentaa elämysten varaan. Niitä tulee ja menee.

Uskovaissuorituksia ei tarvita

Ei uskoa voi rakentaa myöskään hurskaiden suoritusten varaan. Katsotaanpa vaikka, miten kävi Martti Lutherille. Salamanisku sai hänet niin pahan kuolemanpelon valtaan, että hän hakeutui luostariin.

– Siellä hän rääkkäsi itseään. Vaikka hän kuinka rukoili, paastosi ja ruoski itseään, Jumala ei tullut yhtään lähemmäksi. Niinpä Luther ajatteli, että Jumala on tuominnut hänet jo etukäteen helvettiin. Luostarin esimies näki, että tuossa etsinnässään Luther lopulta tuhoutuu, ja alkoi hokea, että "Martti, katso Kristukseen". Lopulta Luther tajusi, että Jumalahan on tehnyt Kristuksessa kaiken puolestamme, Kivekäs kertoo.

– Lutherin mukaan on Jumalan pilkkaamista, että ihminen koettaa miellyttää Jumalaa hyvillä töillään. Jos rukoilet, käyt kirkossa tai luet Raamattua täyttääksesi jotkut Jumalan hurskausvaatimukset, pilkkaat Jumalaa. Jumala hyväksyy sinut juuri tuollaisena kuin olet, eikä odota mitään uskovaissuorituksia. Hän hyväksyy sinut myös ilman uskoa ja kutsuu sinua joka päivä. Jumala ei vaadi mitään, hän on itsensä antava rakkaus.

Hissillä taivaaseen?

Kivekäs on keskustellut myös sellaisten ihmisten kanssa, joiden on ollut vaikea löytää minkäänlaista suhdetta Jumalaan.

– He odottavat usein sellaista ilmestystä, että Jumala tulee päin pläsiä. Heille olen yrittänyt sanoa, että tämän voi kääntää ihan toisin päin, että Jumalahan tulee sinua vastaan joka päivä. Jumala kutsuu sinua jokaisessa ihmisessä, jonka kohtaat. Jumala ei ole jossain taivaan korkeuksissa kyttäämässä, mitä pahaa me teemme, vaan hän on täällä maan päällä kaikkein pienimmissä olennoissa, jotka pyytävät jatkuvasti meidän apuamme.

– Ihmiset menevät Jumalan luo hänen hädässään, löytävät hänet köyhänä, häväistynä, ilman majaa ja leipää, Kivekäs siteeraa Dietrich Bonhoefferin runoa.

Saksalainen pappi ja teologi Bonhoeffer kirjoitti runon vuonna 1944 ollessaan vankilassa. Hän oli toiminut vastarintaliikkeessä ja jäänyt kiinni Hitleriä vastaan suunnatun epäonnistuneen attentaatin jälkeen. Runoa kirjoittaessaan hän luultavasti jo tiesi joutuvansa teloitetuksi.

– Kristittynä eläminen on Bonhoefferin mukaan sitä, että osallistuu Jumalan kärsimyksiin maailmassa. Bonhoeffer kirjoitti myös, että se Jumala, joka on kanssamme, hylkää meidät. Se on hurja ajatus. Hän tarkoitti sitä, että normaalielämästä, jossa on vaikeita ja välillä ylivoimaisiakin asioita, ei voi paeta mihinkään hurskaaseen sössötykseen tai Jumalan suojaan. Töitä tehdään tässä maailmassa, eikä paeta mihinkään taivaalliseen, Kivekäs sanoo.

Monella on kristinuskosta juuri päinvastainen käsitys. Kivekäs kutsuu sitä hissiuskonnoksi. Ahtaat seinät ympäröivät joka suunnalta, ja hissin odotetaan nostavan ihmiset äkkiä pois tästä pahasta maailmasta taivaaseen.

– Eikö meidät muka ole luotu tähän maailmaan? Ei ole kauhean tärkeää, mitä minulle tapahtuu kuolemassa, vaan mitä puuhailen tässä elämässä.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi