Epäisänmaallisia mietteitä
Kaisa Häkkisen tekemästä Nykysuomen etymologisesta sanakirjasta ilmenee, että sana urheilu tuli käyttöön vasta 1800-luvulla. Ainakaan suomenkielisessä Suomessa ei sitä ennen ollut paljon harrastettu huvin vuoksi rehkimistä. Erinomaisia ehdotuksia oli useita: hippa, huviharjoite, karkelo, taitoilu, voimaleikki, virkeys. Valituksi silti tuli tuttu urhean ja uroksen johdos.
En pidä sanasta. Se tuntuu viittaavan kaikkeen, mitä en kotimaassani siedä: urheuden ja kovuuden ihailuun, haavojen ja kyynelien kätkemiseen, vahvojen kumartamiseen ja ”suomalaisesta sisuun”, jota en yhdistä sinnikkyyteen enkä oman pään pitämiseen. Pikemminkin se tuntuu olevan kummallinen sekoitus auktoriteettiuskoa ja uhrivalmiutta.
Suomessa väärätkin päätökset toteutetaan ”suoraselkäisesti”. Mennään läpi harmaan kiven, vaikka kallion voisi kiertääkin. Valitulla tiellä jatketaan, vaikka se veisi tuhoon, niin kuin nyt marssitaan talouskasvun ja kilpailukyvyn ikeessä.
Keskustelu miesten asevelvollisuuden lakkauttamisesta on mahdotonta. Turkistarhausta perustellaan sen laillisuudella. Sääntöjä noudatetaan, koska ne ovat sääntöjä, vaikka ne olisivat typeriä. Toisaalta tekniset innovaatiot otetaan aina kiireesti käyttöön, ettei jäätäisi jälkeen isommista, ja hävetään, kun alakoululaisilla ei vielä ole omia taulutietokoneita.
Suomalaiset eivät luota naapureihinsa mutta uskovat herkästi, että oikeuslaitos, poliisi ja eduskunta ovat työssään lahjomattoman rehellisiä. Puuttuu terve epäluulo instituutioita kohtaan ja terve luottamus siihen, ettei maailma kaadu, vaikka emme koko ajan rehkisikään. Suomessa ei ymmärretä laiskuutta eikä heikkoutta.
Ehkä se on vain nuoren, vastakaupungistuneen kulttuurin tavallinen lastentauti? Vai ovatko mietteeni vain summittaisia vaikutelmia ja röyhkeitä yleistyksiä vailla faktapohjaa?
Ovat varmaan. Mutta juuri teidän faktojanne minun pitikin ampua!
Jaa tämä artikkeli: