— Tykkään kaikesta kauniista: vaatteista, kengistä, laukuista ja kauniista ihmisistä, sanoo Roda Mohamed.
Eri näkökulma elämään
Roda Mohamed sai tietää vasta yläasteikäisenä, miksi hänen jalkansa eivät toimi.
Roda Mohamedilla, 21, on helmenvalkoiset hampaat ja ruskeaakin ruskeammat silmät. Silti hänen pyörätuolinsa on ainoa, jonka jotkut huomaavat.
— On tosi outoa, kun Suomessa vammaisia katsotaan, että hyi, hyi. Jos Somaliassa nähdään vammainen, hänet päästetään ruokajonossa ohi. Siellä vammaisia halutaan auttaa, kertoo Roda, joka on asunut Suomessa seitsemäntoista vuotta.
— Täällä jos joku istuu pyörätuolissa, suhtaudutaan heti niin, ettei hän osaa tai tajua mitään.
Kaupan kassa puhuu avustajalle ja Roda saa huudella pyörätuolistaan, että ”Hei! Mä olen täällä alhaalla!”
— Miksi ihmiset ajattelevat, että pyörätuolissa istuvalla on aivoissa vikaa? Roda kysyy.
Kaksivuotiaana Roda Mohamed asui Somaliassa. Hän sairastui kovaan kuumeeseen, joka kesti pitkään. Arveltiin, ettei tyttö selviä siitä. Sitä ennen Roda oli ollut kuin kuka tahansa parivuotias, kävellyt ja juossut. Hän oli erityisen eläväinen ja liikkuvainen lapsi.
Vihdoin kuume hellitti. Kukaan ei arvannut sitä vaihtoehtoa, että Roda tervehtyy, mutta jää vammaiseksi.
— En muista itse, mutta minulle on kerrottu, että kuumeen laskettua en liikkunut ollenkaan. Olin ihan vetelä. Mummoni kuljetti minua lääkäriltä toiselle ja poppamiehille. Muistan, että joku tyyppi pisti aina piikin, joka sattui kauheasti, ja poppamiehet hieroivat jalkoihin öljyä. Kukaan ei tiennyt, mikä minua vaivasi.
— En tiedä, sainko siinä pientä jumppaa, kun mummo raahasi minua aina mukanaan, mutta pikkuhiljaa pää ja kädet alkoivat liikkua ja lopulta koko keho paitsi jalat.
Nelivuotiaana Roda joutui lähtemään perheensä kanssa sotaa pakoon Suomeen. Tyttö itki, kun mummo jäi Somaliaan. Mummo lupasi tulla perässä seuraavalla lentokoneella. Kun pyörätuolia ei ollut, Rodaa kannettiin tai hän konttasi päästäkseen liikkeelle.
— Muistan hyvin, kun olin Lastenklinikalla ensimmäisen kerran. Välinevarastossa oli paljon erilaisia pyörätuoleja. Sain valita, minkä tuolin haluan, ja valitsin vaaleanpunaisen pienen pyörätuolin. Minulle opetettiin, kuinka kelataan. Olin tosi iloinen.
Roda Mohamedin perhe sai asunnon Helsingin Maunulasta. Roda kävi Auroran sairaalassa kuntoutusjaksoilla ja peruskoulun Ruskeasuon koulussa.
— Koulussa tunsin itseni yksinäiseksi. Ruskeasuon koulussa oppilailla oli joko lihasvamma tai CP-vamma ja minulta kysyttiin, että mikä minulla on. En minä tiennyt mistään vammadiagnoosista.
— Olin jo yläasteella, kun selvisi, mikä minulla on. Lääkärit arvelivat, että olin sairastanut polion, jonka seurauksena jalkani lakkasivat toimimasta. Ruskeasuon koulussa kenelläkään muulla ei ollut samanlaista vammaa, koska suomalaiset on rokotettu. Siksi lääkäritkään eivät meinanneet löytää vammani syytä.
Pienenä Roda ei osannut ajatella, että hänen vammastaan olisi haittaa. Isommaksi tultuaan hän on tajunnut vamman olevan este aika moneen asiaan.
— Mitä tahansa teenkin, pyörätuoli rajoittaa. Haluaisin tehdä fyysistä työtä, olla sairaanhoitaja, en haluaisi istua koko päivää pöydän takana.
— Olen miettinyt tulevaisuutta, että jos minulla joskus on vauva, niin miten minä kelaan ja työnnän rattaita yhtä aikaa. Joo, voin saada avustajan, mutta se on niin epäaito tilanne. Ärsyttävää, että tarvitsee avustajaa, joka on aina perässä. Tavallinen nainen saa olla vain lastensa kanssa ja käydä vieraisilla toisten äitien luona.
Peruskoulun kymppiluokan jälkeen Roda opiskeli ammattikoulussa pukuompelua. Yksi hänen haaveistaan olisi olla muotisuunnittelija. Mutta toisaalta hän haluaisi olla myös laulaja, tai tulkkikin hän voisi olla. Roda tykkää myös sisustaa. Tai olla malli.
— Mä olen peruspissis ja diiva! Roda sanoo nauraen.
— Tykkään kaikesta kauniista: vaatteista, kengistä, laukuista ja kauniista ihmisistä.
Roda asuu palvelutalossa, jossa apu on lähellä. Hänellä on lisäksi vapaa-ajan avustaja, jonka kanssa hän käy elokuvissa ja kaupassa. Roda on halunnut tehdä kodistaan turvallisen paikan, eikä hän halua avustajan tekevän kaikkea puolestaan.
— Haluan, että avustaja auttaa minua siivoamaan kotini, ei niin, että hän siivoaisi sen kokonaan. Avustaja on minun käteni ja jalkani — varsinkin jalkani. En myöskään halua, että avustaja tekee päätöksiä minun puolestani, vaan haluan tehdä ne itse.
Mummo ei tullutkaan Rodan perässä Suomeen. Vuosi sitten Roda kävi tapaamassa häntä Somaliassa. Ennen matkaa Rodalla oli haave, että hän tekee paljon töitä ja rakennuttaa mummolle oman talon. Unelmissa oli myös, että hän itse muuttaisi takaisin Somaliaan. Ja sitten he olisivat taas yhdessä, mummo ja hän.
— Tajusin, että en pysty tekemään Somaliassa mitään. Siellä ei voi liikkua pyörätuolilla. Tiet ovat miten sattuu, renkaista on haittaa eikä ole tilaa pyörätuolille. Pystyin vain kurkistamaan talon ovesta ulos, sillä pihassa oli pari isoa reikää. En päässyt mihinkään.
Haaveen romuttuminen masensi Rodan. Mummo ei voi tulla Suomeen, sillä Roda on jo täysi-ikäinen eikä Somaliasta muutenkaan niin vain tulla tänne.
— Olisin halunnut asua Somaliassa, säilyttää sen kulttuurin ja uskonnon. Nyt olen Suomessa, olen somali ja istun pyörätuolissa. Kaksi asiaa, jotka tekevät minut erilaiseksi.
Pyörätuolissa istuva näkee maailman eri kulmasta kuin kävelevä.
— Jos olisin terve, olisin pää pilvissä ja ajattelisin, että ei kiinnosta. Siis vammaiset. Olisin ”että mä on mä ja mä oon parempi”. Tiedän itseni. Jos en istuisi pyörätuolissa, olisin ihan eri ihminen. En osaisi olla kiitollinen mistään. Mutta ei täällä kukaan ole toista parempi, vaikka pystyy liikkumaan. Kaikkien elämässä on jotain hyvää ja jotain huonoa.
Kansainvälinen vammaistenpäivä pe 3.12.
Jaa tämä artikkeli: