Futisvanhemmat möykkäävät kentän laidalla
Ylen tosi-tv-sarjan totinen meininki näyttää sivusta katsoen hömelöltä.
Sauvakävelylenkillä vastaan tullut mies kysäisi, olenko Seppo. "Kyllä vain", vastasin. "PK voittaa aina sateella", kuittasi hän. Runsas parikymmentä vuotta sitten poikamme pelasivat jalkapalloa samassa PK:n junnujoukkueessa. Sittemmin emme olleet tavanneet. Hänelle oli jäänyt mieleen vakiotsemppihuutoni, jolla yritin kannustaa poikiamme kurjalla kelillä.
Junnufutis on usein paitsi lasten myös vanhempien harrastus. Vanhempia tarvitaan eri tehtäviin: valmentajiksi, joukkueenjohtajiksi, huoltajiksi, talkoolaisiksi, tai vähintään kuskaamaan ja kustantamaan. Vähän myöhemmällä iällä, kun harrastus alkaa olla lähes jokapäiväistä, kasvaa junnu-urheilu helposti elämäntavaksi, jonka ympärillä koko elämä pyörii. Tästä kertoo elävästi Ylen tosi-tv-sarja Futisvanhemmat. Koko perheen harrastuksen totisuus ja kiivas eläytyminen matsien kulkuun näyttää sivusta katsoen vähän hömelöltä. Se on kuitenkin lopulta melko lyhyt jakso elämästä, jossa lapset ja vanhemmat kasvavat yhdessä.
"Junnufutis on usein paitsi lasten myös vanhempien harrastus."
Oma ensimmäinen PK-vanhemman elämäni ajoittui 90-luvun alkuun. Toinen futisjaksoni alkoi nuoremman poikani kanssa vähän toistakymmentä vuotta myöhemmin, vuorostaan PuiU:n riveissä. Tässä välissä oli tapahtunut kehitystä kentän laidalla. Kun aiemmin muun muassa huutelu tuomareille ja vastustajajoukkueen pelaajille oli välillä niin härskiä, että itseäkin hävetti, 2000-luvulla vanhemmatkin allekirjoittivat omat käyttäytymissääntönsä. Meno oli huomattavasti sivistyneempää. Ylen futisvanhempia katsellessa joutuukin kysymään, onko nyt menty askel taaksepäin.
Nykyisellään futispapan elämä on huomattavan leppoista. Samaa tiivistä touhua joukkueen ympärillä ei enää isoisälle lankea. Silti matsit ovat yhä armottoman jänniä. Pitäisiköhän koiranilman sattuessa kaivaa vanha kannustus naftaliinista: "KoiPS voittaa aina sateella."
Jaa tämä artikkeli: