Gurun opissa: Entä jos en pärjääkään?
Ristinmerkki muistuttaa sinua Jumalasta, jolle mikään kärsimys ei ole vierasta.
Ihmisen syvin rukous on: ”Jumala, armahda minua!” Kaikki rukouksemme ovat sen muunnelmia.
Kaipaamme armoa, ja kavahdamme sitä. Se, joka pyytää armoa, on elämässään heikoilla. Sitä emme halua.
Haluaisimme pärjätä omillamme. Emme haluaisi olla toisten armoilla emmekä jäädä viimeisiksi. Tahtoisimme itse ansaita elämämme.
Armon logiikka on toisenlainen. Siinä viimeiset tulevat ensimmäisiksi. Raamatun mukaan Jumala etsii kadonneita ja syntisiä, niitä, jotka eivät pärjänneet.
Jokainen epäonnistuu joskus pahastikin. Päästämme suustamme sanoja, joita ei olisi pitänyt koskaan sanoa. Teemme tekoja, jotka haluaisimme unohtaa ja pyyhkiä pois.
On myös hetkiä, jolloin tuntuu, että asioiden unohtaminenkaan ei riitä, ja kaipaa jotain syvempää. Sitä, että olisi olemassa paikka, jossa saisi murtua ja jossa olisi tilaa särkyneelle. Sitä, että olisi olemassa joku, joka muistaisi ja näkisi minut ja tietäisi täsmälleen, miltä minusta tuntuu. Sitä, että olisi oikeasti olemassa Jumala, jonka turviin saisi paeta ja joka ei vain antaisi anteeksi, vaan armahtaisi.
Sanoissa armahdus ja armo on vielä syvempi kaiku kuin sanassa anteeksianto: joku ei vain anna anteeksi, vaan tulee sinne, missä sinä olet. Jumala laskeutuu sinne, missä ihminen on kaikessa alastomuudessaan, köyhyydessään, heikkoudessaan, sairaudessaan ja synnissään, eikä väisty viereltä.
Voit aloittaa jokaisen rukouksesi sanoilla: ”Jumala, ole minulle armollinen, kuule rukoukseni!” Nuo sanat virittävät rukouksesi oikealle aallonpituudelle. Voit tehdä samalla ristinmerkin: liittää yhteen jommankumman kätesi peukalon, etusormen ja keskisormen ja koskettaa niillä otsaasi, sydänalaasi ja molempia hartioitasi.
Ristinmerkki muistuttaa sinua siitä, kehen katsoa. Se muistuttaa sinua Jumalasta, jolle mikään kärsimys ei ole vierasta. Hän tahtoo tuoda sinut takaisin elämään.
Jaa tämä artikkeli: