Gurun opissa: Jumala ikävöi meitä
Paastonaikana kuljemme viikko viikolta kohti pääsiäisen kevätiloa. Kun välillä pääsee hetkeksi karkaamaan suksilla yöpakkasen kovettamille ja auringon valaisemille hangille, mieli kevenee ja katse kääntyy tulevaan. On helppo ajatella, että ulkoinen palvelee sisäistä. Siitähän paastossa on kyse.
Kaipaamme pääsiäisen valoa sisimpäämme.
Sitä kohden kuljetaan rauhassa, hitaasti. Vielä ei ole aika kiiruhtaa. Paastonaika kutsuu kärsivällisyyteen, sellaiseen hengellisyyteen, joka ei haikaile ihmeitä, vaan suostuu hitauteen. Siihen, ettei kaikki ole heti valmista.
Kestävää onnea kaipaava tarvitsee harjoitusta. Paasto — mitä se kunkin kohdalla sitten tarkoittaakin — muistuttaa siitä, että hengellisessä kilvoittelussa ei ole kyse omien henkilökohtaisten mieltymysten seuraamisesta.
Viikko viikolta kasvaa tietoisuus siitä, miten kaukana kaikki luulotellut hyveemme ovat oikeasta Kristuksen seuraamisesta. Parannuksenteossa emme koskaan pääse sen pidemmälle kuin huomaamaan, että tarvitsemme parannusta. ”Ottaisit minut parannuksen tielle”, rukoili Paavo Ruotsalainen vielä viimeisinä vuosinaan. Niinkin voi hengellisen kilvoittelun sisällön kiteyttää.
Hengellinen kilvoittelu on omasta kilvanteosta luopumista. Siihen voi hyvinkin kulua koko elämä — ristiriitaista kyllä oman hengellisen hitautemme ja laiskuutemme tähden. Parannuksenteko on jokapäiväistä rukousta, sisäistä kanssakäymistä Kristuksen kanssa. Siihen olemme haluttomia ja hitaita, eikä siitä tulisikaan mitään, ellei Jumala itse ikävöisi meitä luokseen.
Jaa tämä artikkeli: