Kuva: Matti Pikkujämsä

Gurun opissa: Lopulta kaikesta saa päästää irti

Rakkaus on sitä, että päästää irti, antautuu ja ottaa vastaan, opettaa saksalainen mystikko Mechthild Magdeburgilainen.

• 01.12.2016 18:20
• Lauri Maarala

Uupunut ja sokeutuva Mechthild oli hakeutunut luostarin suojiin. Ilmeisesti hän haki myös turvapaikkaa häntä vainoavilta kirkonmiehiltä.

Takanaan Mechthildillä oli pitkä ja rankka kirjoitusprojekti. Hän oli alkanut jo parikymmentä vuotta aiemmin kirjoittaa muistiin hengellisiä kokemuksiaan. Hän oli kokenut niitä nuoresta tytöstä asti ja nimitti niitä Pyhän Hengen tervehdyksiksi.

Oli vuosi 1270. Mechthildin rippi-isä oli jo levittänyt hänen kirjoitustensa kopioita. Ne olivat herättäneet ihailua, mutta myös närkästystä kirkon auktoriteeteissa, ja Mechthild pelkäsi, että ne poltetaan.

Pelko ei ollut ihan aiheeton. Mechthildin kanssa samaan naisyhteisöön kuulunut Marguerite Porete poltettiin pari vuosikymmentä myöhemmin roviolla. Kumpikaan naisista ei kuulunut virallisesti hyväksyttyyn kristilliseen sääntökuntaan ja kumpikin arvosteli terävästi kirkon rappiota ja pappien hengellistä välinpitämättömyyttä. Sekin herätti epäluuloa, että Mechthild kirjoitti Jumalan ja ihmissielun vuoropuhelusta väkevän eroottisin kielikuvin.

Luostarissa Mechthildin olo rauhoittui. Hän jatkoi siellä kirjoittamistaan nunnien avustuksella, kun kynä ei pysynyt enää omassa kädessä.

Nyt nuoruusvuosien vahvat ekstaattiset kuvat Jumalan ja sielun yhtymisistä vaihtuvat tummempiin sävyihin. Mechthild ymmärsi, ettei ihmisen ja Jumalan välisessä suhteessa olennaista ole rakkauden hurmos. Jumala ei vedäkään meitä puoleensa jonnekin ylös, vaan laskeutuu alas ja tulee ihmiseksi. Syvin Jumalaan yhtyminen on laskeutumista nöyryyteen.

Hän muistutti, että hengellisellä matkalla joskus myös Jumalasta etääntyminen voi olla tie hänen luokseen.

Omien voimien heikkeneminen teki kärsivän ja kuolevan, kaikesta riisutun Kristuksen läheiseksi Mechthildille. Hän oli kiitollinen siitä, että hän, joka oli tottunut neuvomaan muita, sai nyt antautua toisten huolenpidon varaan. "Herra, minä kiitän sinua siitä, että olet ottanut minulta pois käsieni käyttämisen ja että toisten kädet palvelevat minua", hän kirjoittaa.

Kaikesta luopuminen oli Mechthildin hengellisen matkan päätös. Kaikki omavaraisuus ja sankarillisuus saivat jäädä. Hänen oli kirjaimellisesti jättäydyttävä häntä hoitavien nunnien käsiin. Hän oppi, ettei Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen ole vain sitä, että itse rakastaa, vaan myös sitä, että antautuu ottamaan vastaan rakkautta. Rakkaus on sitä, että päästää irti, antautuu, jää vierelle ja ottaa vastaan, Mechthild opettaa.

Tästä kaikesta Mechthildin läpikäymästä syntyi teos Jumaluuden virtaava valo. Sitä on verrattu Augustinuksen Tunnustuksiin. Kumpaakin heistä ajoi Jumalan luokse sammumaton kaipaus ja ikävä.

Mechthild muistuttaa lisäksi, ettei vain meidän sydämemme ole levoton, kunnes se saa levon Jumalassa, vaan yhtä lailla Jumalankin sydän palaa kaipauksesta. "Sinä olet kirjoittanut minut jumaluutesi kirjaan, maalannut ihmisyyteesi. Sinä olet haudannut minut kylkeesi, käsiisi ja jalkoihisi", hän kuvaa.