Gurun opissa: Miksi rukoilen?
Rukoilen, että havahtuisin elämään. Rukoilen, että tietäisin ja tuntisin eläväni, enkä antaisi päivieni lipua ohi huomaamattani. Rukous syntyy elämästä ja on vastausta siihen, minkä keskellä havaitsen eläväni.
Rukouksessa tulen tietoiseksi omasta elämästäni ja etsin kaiken elämän lähdettä, itse elämää, Jumalaa. Rukouksessa tunnistan, mikä juuri nyt liikuttaa ja koskettaa minua.
Sytytän kynttilän, avaan Raamatun tai asetun aloilleni. Yksinkertaiset eleet ja toimet ennen rukousta valmistavat hiljentymään ja muistuttavat luottamuksesta — siitä, että joku toinen, minua suurempi ja minua paljon avarampi kantaa rukousta, kutsuu rukoukseen ja pitää sitä yllä.
Rukous vie minut elämäni varsinaiselle lähteelle ja auttaa muistamaan, minkä varaan kaiken saa jättää. Pääasia ei ole, mitä sanon. Helpottavaa kuitenkin on, että se mikä omassa elämässäni on sanoittamatonta, tulee sanoitetuksi. Samalla tiedän, että joku toinen, minua parempi kuuntelija, tietää sen jo. Pyydän, että hän antaisi minulle rohkeutta katsoa elämääni ja että voisin katsoa sitä hänen rakkautensa koskettamana, oli se mitä tahansa.
Sanon hiljaa sydämessäni: Jumala, sinä joka olet kaikessa ja ylläpidät kaikkea elämää, tule tähän hetkeen, tule tähän päivään, tule tähän tehtävään, joka on edessäni. Kiitos, että sinä olet läsnä kaikessa, rumassa ja kauniissa, surussa ja ilossa, siinä, mistä minun pitää luopua ja siinä, minkä saan ottaa vastaan.
Jaa tämä artikkeli: