Gurun opissa: Mitä lähtijät opettavat?
Kävelen syksyn metsässä ja ihastelen ruskan värejä. Jotkut koivujen lehdistä ovat vielä heleän vihreitä, toiset auringossa keltaistakin keltaisempia. Melkein silmiin sattuu. Haavan lehdet värisevät kuin henkeä pidättäen: joko irrottaa otteensa? Viimeisten mustikoiden maku viipyy kielellä. Puolukkamättäät hehkuvat punaisina.
Ihmisen lähtö on kuin lehden putoaminen. Elämän laki ja salaisuus on, että juuri kun on eniten annettavaa, on aika lähteä. Siltä se tuntuu. Keneltä jää virsi, runonsäe, keneltä unelma kesken, joku sana, joka ei haihdu mielestä. Lähtijän katseessa viivähtää vain ihmettelevä kysymys: tässäkö kaikki?
Ei siinä ole murhetta. Mikään ei katoa.
Kaikki on Jumalan hiljaisessa, kaiken sisäänsä sulkevassa muistissa, missä ei enää ole kysymyksiä, missä ei enää tarvitse etsiä lohtua mistään, ei suurista eikä pienistä asioista. Saa levätä kaiken kanssa, mitään tavoittelematta, edes hyvyyttä tai pyhyyttä. Kaikki on pyhän helmassa, sanomattomassa ilossa.
Kiitos kaikille lähtijöille, ilon ja toivon opettajille. Eivät he muuta opeta kuin tämän: anna Jumalalle se, mikä on hänen, ja lähimmäiselle se, mikä on hänen. He iloitsevat jokaisesta hyvästä teosta ja eleestä, josta näkevät meidän muistavan heidän viestinsä.
Jaa tämä artikkeli: