Gurun opissa: Mitä luonto opettaa Jumalasta?
Se, joka meidät on tehnyt, on itse hyvyys.
Aamulla talitiaiset herättävät minut. Ne tulevat koputtamaan ikkunaan. Aivan kuin ne sanoisivat: Herää jo! Tule ulos aamun raikkauteen! Älä jää vaeltamaan mielesi apeisiin huoneisiin. Aurinko on noussut ja valaisee kaiken.
Tiaisten iloinen hyörinä tuo mieleeni 1200-luvulla eläneen Franciscus Assisilaisen, pyhän miehen, jota lintujenkin sanotaan kuunnelleen. Luulen kyllä, että asia meni toisin päin. Hän oppi ensin kuuntelemaan lintuja ja niiden laulua.
Franciscus ja hänen luostariveljensä elivät vaatimattomasti. Retkillään he kulkivat harmaissa kaavuissaan ilman ylimääräisiä kantamuksia. He vaelsivat tuulessa ja tuiskussa, sateessa ja auringonpaisteessa. He yöpyivät taivasalla ja pienissä luolissa ja oppivat näkemään kaikissa luoduissa Luojan kuvan. Näin Franciscus löysi kielen, jota linnutkin ymmärsivät.
Yhdellä miesporukan reissulla Franciscus näki tien laidassa kasvavissa puissa suuren lintuparven. Hän pyysi muita odottamaan sen aikaa, että hän käy saarnaamassa linnuille.
Hän saarnasi ensin maassa oleville linnuille, jolloin myös puiden oksilla istuvat linnut laskeutuivat häntä kuuntelemaan. Hän kehotti lintuja jatkuvasti ylistämään Luojaa, joka oli antanut niille vapauden lentää, minne ne halusivat, ja joka piti niistä huolta.
Sitten Franciscus siunasi linnut ja teki ristinmerkin. Linnut nousivat ja lensivät neljään eri ilmansuuntaan.
Aina kun Franciscus katsoi ympärilleen, hän näki Luojan kädenjäljen. Koko luomakunta oli hänelle Jumalan läsnäolon merkki.
Aurinko, kuu ja tähdet, maa, ilma ja vesi ja kaikki säät olivat hänelle veljiä ja sisaria. Pienet maan madotkin muistuttivat häntä Vapahtajasta. Kaikki luodut kuiskasivat hänen korvaansa: ”Se, joka meidät on tehnyt, on itse hyvyys.”
Jaa tämä artikkeli: